Huone oli hiljainen ja keskiyönsininen. Verho liikkui kuin hidas aalto haaleassa vedossa, ja lattialla makasi Miran robotti Bitt, pieni kuin leipälaatikko ja pyöreä kuin sileä kivi. Kaksi sinistä LEDiä vilkkui pehmeästi sen otsalla, ikään kuin se näki unia lyhyinä, viisaina välähdyksinä. Heikko hyrinä täytti ilman, samalla turvallisella sävyllä kuin jääkaapin surina.

Mira makasi hereillä. Ikkunan ulkopuolelta hän kuuli kärsimätöntä sirkutusta. Se oli puiston mustarastas, joka ei koskaan yleensä valittanut. Hän nousi sängystä lattialle, työnsi verhon sivuun ja näki sen: puiston puistokadun uudet älyvalot loistivat kuin keskipäivällä, vaikka nukkumaanmenosta oli kulunut jo aikaa. Valo oli terävä kuin epätasainen kuiskaus, ja valojen ympärillä koit pyörivät kuin konfettia väärissä väreissä.

Hän otti tablettinsa ja avasi ValoRauha-sovelluksen, kunnan lamppusovelluksen, jonka hänen luokkansa oli saanut testattavaksi. Näyttö vilkkui ja viesti ilmestyi: Palvelin ei vastaa. Juhlat-tila aktiivinen. Mira puri huultaan. Juhlat-tila oli juhannusta varten, ei syyskuun tiistaita. Pieni chat-ikkuna kysyi, halusiko hän lähettää virheraportin, ja hän lähetti sen, mutta jonkun täytyi yhä nukkua toisessa päässä. Mustarastas sirkutti taas, kovemmin tällä kertaa, ikään kuin anoisi armoa.

Hän nousi sängystä lattialle. Bitt rullasi magneettikengillään ja heräsi pehmeällä piippauksella. Sen pyöreä runko kimalsi kattovalon heijastuksessa.

– Bitt, sanoi Mira pehmeästi. Puiston valot eivät suostu sammumaan. Linnut eivät voi asettua.

Bitt vilkutti kahdesti. Se tarkoitti: Kuuntelen. Pieni luukku avautui sen sivussa, ja kapea antenni nousi esiin, kuin utelias korva.

– Jos me vain voisimme puhua suoraan lampun verkon kanssa, Mira jatkoi. Ei sovelluksen kautta, joka nukahti.

He kävelivät ulos asunnosta ohi sohvanurkkauksen, joka tuoksui poppareilta ja kirjoilta. Kissa Pixel seurasi pehmeillä askelilla, musta varjo keltaisin silmin kuin sitruunan siemenet. Yö oli hiljainen; vain asfaltti rätisi heikosti, missä ensimmäiset kastepisarat olivat asettuneet. Kun he astuivat puistoon, valo tuntui vielä vahvemmalta. Puut heittivät sinivalkoisia varjoja soran yli, ja penkit näyttivät jonossa odottavilta valailta.

– Me kokeilemme lähintä, sanoi Mira ja käveli ensimmäisen lampun luo. Pieni metallikyltti valaisimen alla näytti tyylistellyn tammen ja tekstin Tammi-01. Bitt hyppäsi ylös, napsahti kiinni magneeteilla ja tarttui siihen kuin hiljainen pieni mehiläinen. Rivi vihreitä juoksevia valoja alkoi virrata sen vartalon yli.

– Mesh-verkko, mutisi Mira. Hyvä. Silloin valot välittävät tietoa toisilleen.

Bitt antoi matalan piipin. Sen pienellä näytöllä ilmestyi viesti: Rajoitettu pääsy. Vastaa turva-arvoitukseen.

– Arvoitus? kuiskasi Mira ja luki rivin, joka rullasi eteenpäin: Kuka herättää yön nukkumaan? Sano sana, jonka oksa ja nokka voi.

Hän nosti katseensa. Ylhäällä tammessa istui mustarastas, pörröisenä ja kirkassilmäisenä. Se ei laulanut päivälauluaan, vaan esitti lyhyen, toistuvan rytmin: kolme nopeaa ääntä, yksi pidempi, sitten hiljaisuus. Bitt vilkkui samassa kuviossa, ikään kuin se tallensi melodiaa valossa.

– Kuuletko, Bitt? sanoi Mira. Se on kuvio. Se yrittää kertoa jotakin.

Vähän matkan päässä ikkunassa syttyi lamppu. Vanhempi mies raidallisessa aamutakissa ja suurissa silmälaseissa kurkisti ulos. Se oli setä Hektor, keksijä, joka tuli Piiriseuraan ja opetti heille juottamaan ilman, että sormet paloivat. Hän näki heidät, kuunteli ja hymyili ymmärtävästi. Hetken kuluttua hän seisoi puiston reunalla, taskulamppu kädessä, joka hehkui lämpimällä, meripihkanvärisellä valolla.

– Te hereillä myös, hän sanoi pehmeästi. Kuulin mustarastaan valittavan. Se tekee niin vain, kun me ihmiset unohdamme yön.

– Lamppuverkko vaatii arvoituksen, sanoi Mira. Me luulemme, että vastaus on linnunlaulussa.

Hektor nyökkäsi tyytyväisenä. – Kunta ja minä teimme arvoituksen estääksemme ilkivallan, mutta laitoin siihen rivin kuuntelemisesta. Teknologian pitäisi haluta kuunnella. Mitä pieni laulunopettajamme sanoo?

He seisoivat hiljaa. Mustarastas lauloi taas. Kolme lyhyttä, yksi pitkä, ja tauko. Bitt projisoi pieniä pisteitä näytölleen: piste, piste, piste, viiva. Mira antoi pisteiden muuttua kirjaimiksi päässään, ikään kuin aakkoset olisivat palapeli, jossa oli taikuripalasia.

– L … E … P … O, hän sanoi lopulta, hitaasti ja varmasti. Lepo.

Bitt vilkutti voitokkaasti. Näytöllä valikko avautui, ja Mira pääsi hallintapaneeliin. Mutta valon voimakkuuden liukusäädin ravisteli ja hyppäsi takaisin sataan prosenttiin, kuin uhmakas jojo.

– Juhlat-tila on jumissa, sanoi Hektor ja oikaisi silmälasinsa. Se ohittaa kaiken. Meidän täytyy muuttaa koodia.

Mira nyökkäsi. Hän oli kirjoittanut koodia, joka oli ystävällistä roboteille aikaisemmin: joka odotti vähän ylimääräistä, joka vilkkui pehmeästi sen sijaan, että se olisi välähdellyt. Hän yhdisti tablettinsa kaapelilla, joka näytti ohuelta, hopeanharmaalta käärmeeltä. Bitt kuiskasi dataa pitkin kaapeleita. Näytöllä tanssivat rivit tekstiä, vaimeina kuin yöaskeleet.

– Okei, sanoi Mira. Jos kello on yli yhdeksän illalla, ja jos linnunlaulu on tämän äänenvoimakkuuden yläpuolella... niin laskemme valon kahteenkymmeneen prosenttiin, hitaasti, kolmen minuutin aikana. Ja jos pilvet tulevat, laskemme sen vielä enemmän. Annamme lamppujen hengittää.

Hän kirjoitti. Bitt hyräili hyväksyvästi ja antoi ilmestyä pienen pöllön kuvakkeen, joka vilkkui hitaasti, kun koodi tuli tarpeeksi ystävälliseksi. Hektor kumartui eteenpäin ja osoitti riviä.

– Ja lisää, että tämä sammuttaa juhlat-tilan auringonnousuun saakka. Muuten musiikki ottaa taas vallan.

Mira hymyili, kirjoitti rivin ja painoi tallenna. Seuraava hetki oli niin hiljainen, että he kuulivat Pixelin käyvän makuulle ruohoon ja huokaavan. Sitten lampuissa valo alkoi muuttua, ei kuin napin painalluksella, vaan kuin joku vetäisi verhoa. Varjo muuttui pehmeäksi. Tammen lehti kimalteli hopeanvihreänä sinisen sijaan. Mustarastas vaikeni kesken sävelen, rullautui pieneksi laulavaraksi ja työnsi nokkansa siipensä alle.

– Siinä, kuiskasi Hektor. Teknologia, joka kuuntelee, voi myös kuiskata.

He kävelivät kierroksen puiston läpi ja testasivat jokaisen lampun. Tammi-01, Koivu-02, Vaahtera-03. Kaikki vastasivat, kaikki oppivat hengittämään. Yhden lampun alla istui kunnan pieni sääanturi, ja Bitt antoi sille ystävällisen tönäisyn, ikään kuin kaksi laitetta tervehtisi ohimennen.

Kun he olivat valmiit, Mira lisäsi koodiin kommentin: Yötila luonut Mira + Bitt + Hektor. Ole ystävällinen linnuille ja silmille. Ja hän lähetti päivitetyn raportin sovellukseen: Ongelma korjattu. Ehdotus: Anna järjestelmän kuunnella luonnon signaaleja.

Kotimatkalla Pixel käpäili heidän edellään, häntä pystyssä. Hektor haukotteli ja sanoi leipovansa korvapuusteja seuraavana Piiri-iltana. Bitt rullasi lähellä Miran kenkää, ja sen LEDit vilkkuivat kuviossa, jonka hän oli alkanut tunnistamaan. Rauhallinen. Tyytyväinen. Ystävä.

Sängyssä taas Mira tunsi silmäluomiensa raskautuvan, kuin kaksi pientä luukkua, jotka halusivat sulkeutua. Ulkona puistossa yö laskeutui soran ja lehtien päälle, ei kuin kansi, vaan kuin peitto. Lamput paloivat pehmeästi kuin hunaja. Mustarastas nukkui. Ja Miran päässä leijui hiljainen virta ykkösiä ja nollia, jotka muuttuivat tulikärpäsiksi pimeässä metsässä.

Ennen kuin hän nukahti, hän ajatteli yhden viimeisen ajatuksen: Keksiä on kuin kuunnella sormillaan, ja koodata on kuin kirjoittaa sydämellään. Kun antaa teknologian ja luonnon pitää toistensa kädestä, silloin yö on hyvä kaikille.