Villit joutsenet

Kauan sitten meren rannalla eli kuningas ja hänen kaksitoista lastaan: yksitoista veljeä ja nuorin, tytär nimeltä Elisa. He leikkivät puutarhassa, kuuntelivat aaltojen laulua ja pitivät toisistaan niin, että koko linna tuntui valoisalta.

Eräänä päivänä kuningas meni uusiin naimisiin. Uusi kuningatar oli kaunis kuin jää, ja yhtä kylmä. Hän ei sietänyt lasten naurua. Kateus kuiskasi hänen korvaansa pahoja sanoja, ja eräänä hämäränä iltana hän taikoi: veljet muuttuivat villi­joutseniksi ja lensivät pois valkoisina pilvinä yli meren. Elisa lähetettiin kauas, ettei kukaan muistaisi häntä.

Elisa kasvoi lempeäksi ja rohkeaksi. Kun hän palasi ja kuuli, mitä oli tapahtunut, hän lähti etsimään veljiään. Metsä vastasi huminallaan, puro kertoi salaisuuksia. Illansuussa järven yllä kaarteli yksitoista joutsenparvea. Auringon viimeisessä kajossa linnut laskeutuivat rannalle – ja muuttuivat nuoriksi miehiksi. Elisa juoksi heidän syliinsä, ja he kertoivat: päivisin he olivat joutsenia, öisin ihmisiä. Heidän kotinsa oli kaukana, karu saari keskellä merta.

Veljet palmikoivat sulistaan vahvan verkon. Aamun ensi viivalla he nostivat Elisan selkäänsä ja lensivät. Päivän mittaan merituuli hiveli hiuksia, pilvet kulkivat rinnalla, ja iltahämärässä he saapuivat kiviseen luolaan. Siellä sinisissä varjoissa Elisa näki unta. Unessa vieno olento – ehkä keiju, ehkä muisto äidin sylistä – sanoi: "Rakkaus voi murtaa pahan. Kerää nokkosia, niitä jotka polttavat kovimmin ja kasvavat hautausmailla ja kallionkoloissa. Kudo niistä yhdelletoista veljellesi paidat. Älä puhu sanaakaan ennen kuin työ on valmis, älä naura, älä kuiskaakaan, tai kaikki menee hukkaan."

Aamulla Elisa päätti yrittää. Hän keräsi vihreitä, pisteliäitä nokkosia, joiden lehdet polttivat käsiin rakkuloita. Hän mursi varret ja kehräsi kuituja. Iltaisin veljet palasivat ihmisiksi, toivat lisää kasveja ja katsoivat hiljaa sisarensa työtä. Yö yöltä pinot kasvoivat, ja vaikka kipu kirveli, Elisan sydän pysyi lämpimänä.

Kerran metsästäjät löysivät Elisan. He veivät hänet naapurimaan nuoren kuninkaan luo. Kuningas näki Elisan silmissä lempeyden ja voiman, eikä välittänyt siitä, ettei tyttö puhunut. Hän tarjosi turvaa ja kodin. Linna oli valoisa, ja ihmiset kiintyivät Elisan hiljaiseen hymyyn. He menivät naimisiin, mutta joka yö Elisa palasi pieneen kamariin, jossa hänen nokkoskasansa odotti.

Kaikki eivät ymmärtäneet. Kuninkaan neuvonantaja arasteli hiljaisuutta ja pelkäsi outoja kasveja, joita Elisa kantoi hautausmaalta. Huhut kuiskivat. Eräänä synkkänä päivänä ihmiset syyttivät Elisaa noituudesta. Kuningas uskoi sydämessään Elisan hyvyyteen, mutta laki ja pelko olivat raskaita kuin kivipaadet. Elisa ei saanut puolustaa itseään, sillä sana voisi rikkoa hänen tehtävänsä. Työ oli melkein valmis: yhdestä paidasta puuttui vielä hiha.

Aamunkajon aikaan Elisa kantoi korissa kymmentä valmista paitaa ja yhden keskeneräisen. Kaupunki kokoontui torille. Juuri kun kaikki näytti synkimmältä, taivas pimeni valkoisista siivistä. Yksitoista villi­joutsenta syöksyi alas, ja ilma täyttyi siiven suhahduksesta kuin myrskyssä.

Elisa nousi seisomaan. Hän nosti korista ensimmäisen paidan ja heitti sen joutsenen ylle. Siivet sulivat pois, ja sen paikalle astui veli – ihminen! Yksi, kaksi, kolme… kymmenen paitaa, kymmenen veljeä. Kun yhdestoista kaartoi hänen eteensä, Elisa vavahti: viimeisestä paidasta puuttui hiha. Hän heitti sen silti. Veli muuttui ihmiseksi, mutta toisen olkapään tilalla jäi hohtamaan valkoinen joutsenen siipi.

Silloin Elisan hiljaisuus päättyi. Hän kertoi kaiken: pahan taian, nokkospaitojen kivun ja veljien rakkauden, joka kesti myrskyt ja yöt. Torilla vallitsi hiljaisuus. Kuningas juoksi Elisan luo ja puristi häntä käsistä, joita arvet yhä koristivat. Neuvonantaja laski katseensa nolona. Pelko haihtui kuin usva.

Taika murtui. Veljet jäivät ihmisiksi, ja nuorin kantoi siipeä ylpeytenä – muistona sisaren rohkeudesta. Kuningas pyysi anteeksi, ja linnassa juhlittiin aamuun. Elisa ei enää tarvinnut sanoja todistaakseen itseään, mutta kun hän puhui, hänen äänensä oli kuin puro keväällä: kirkas ja rauhoittava.

Niin he elivät: eivät täydellisinä, vaan yhdessä. Ja aina kun joutsenet lensivät yli meren, ihmiset hymyilivät ja muistivat tytön, joka kudoessaan kipua rikkoi pimeimmänkin loitsun.