Viimeinen helmi

Kauan sitten, valkoisen linnan korkeissa saleissa, eli kuningatar, joka rakasti lauluja. Hänen kaulallaan oli helminauha, jonka jokaisen helmen hän oli antanut lahjaksi runonlaulajalle, kun tämä oli laulanut toden ja kauniin laulun. Vain yksi helmi puuttui: viimeinen helmi, paras ja puhtain. Sitä hän säästi laululle, joka koskettaisi sydäntä syvimmin.

Eräänä keväisenä päivänä saapui linnaan nuori runonlaulaja, jonka silmissä kimaltelivat aamu ja toivo. Hän kumarsi kuningattarelle ja sanoi: “Laulan siitä, mikä on totta.” Ja niin hän lauloi. Hän lauloi keväästä, joka avaa silmut. Hän lauloi merestä, joka kantaa salaisuuksia. Hän lauloi rohkeista sankareista ja hiljaisesta ilosta, joka asuu pienen ikkunan ääressä.

Kuningatar hymyili ja helmi heljähdettiin nauhaan jokaisen laulun jälkeen. Hovi kuunteli hiiskumatta. Yksi helmi, kaksi helmeä, kolme—niin monta, että nauha loisti kuin aamuinen järvi. Vain viimeinen helmi jäi vielä irralliseksi. Se oli kirkkaampi ja pyöreämpi kuin kaikki muut, ja kuningatar sanoi: “Tämän saat laulusta, jossa on maailman vahvin sana.”

Runonlaulaja meni hiljaiseksi. “Mikä sana on vahvin?” hän mietti. “Onko se kunnia? Onni? Rikkaus? Kauneus?” Hän pyysi lupaa lähteä kaupungille etsimään vastausta, ja kuningatar myönsi sen.

Hän kulki pitkin kivisiä katuja. Ensimmäisenä hän kohtasi sotilaan, jonka rinta oli täynnä mitaleita. “Vahvin sana on kunnia,” sotilas sanoi. Runonlaulaja maisteli sanaa mielessään. Se kimmelsi, mutta tuntui kovalta ja kylmältä.

Markkinoilla kauppias levitti silkkikankaita, jotka hohtivat kuin perhosensiivet. “Vahvin sana on rikkaus,” kauppias sanoi hiljaa ja laski sormensa kultaan. Sana houkutteli, mutta oli painava ja raskas kuin kirstun kansi.

Kirkon portailla vanha oppinut pyyhki kirjoistaan pölyn. “Viisaus,” hän kuiskasi. Sana oli syvä, mutta se jäi hänen kirjojensa väliin, eikä se hengittänyt ulkoilmaa.

Juhlatalon ovella tanssittiin. Neito kruunu päässään sanoi: “Kauneus!” Se oli kuin kukka, mutta kukka kuihtuu, kun yö tulee.

Runonlaulaja huokasi ja kulki yhä eteenpäin. Ilta teki varjoja, kadut hiljenivät. Pimeässä kujassa hän huomasi pienen ikkunan, jonka takana paloi lamppu. Hän koputti varovasti ja kuuli heikon voihkaisun. Oven avasi nuori äiti, joka piteli syliinsä käärittyä lasta. Lapsi oli kuumeinen, ja äidin kasvot olivat levottomat.

“Voinko auttaa?” runonlaulaja kysyi.

“Vesi on loppu,” äiti vastasi. “Ja yö on pitkä.”

Runonlaulaja haki vettä kaivosta, kasteli liinan ja asetti sen lapsen otsalle. Hän istui ja valvoi äidin kanssa. Hän kertoi hiljaisia, lempeitä tarinoita, jotta pelko ei kasvaisi. Aamuun mennessä lapsen kuume hellitti. Pieni käsi tarttui äidin sormeen, ja äidin silmään nousi kyynel—niin kirkas, että lamppu sammui siihen kuin aamuun.

Kyynel vierähti lapsen poskelle ja kimalteli hetken kuin helmi. Silloin runonlaulaja tiesi. Hän tiesi sanan, joka oli vahvin.

Hän kiitti äitiä ja lähti takaisin linnaan. Hovi oli jo kokoontunut saliin, ja kuningatar odotti viimeistä laulua. Runonlaulaja seisoi marmorilattialla, jossa päivänvalo piirsi valkoisia polkuja, ja alkoi laulaa.

Hän ei laulanut sodasta, ei kullasta, ei juhlista. Hän lauloi kodista, joka on pienikin riittää, kun siellä on lämpöä. Hän lauloi väsymyksestä, joka muuttuu voimaksi, kun pieni ääni kuiskaa: “Äiti.” Hän lauloi kehdon hiljaisesta rytmistä, yöstä joka on peloton, koska käsi pitää kädestä. Hän lauloi ilosta, joka syntyy, kun lapsi herää ja hymyilee ensimmäisen hymyilynsä.

Hän lausui sanan, joka oli vahvin: “Äiti.” Ja toisen sanan, joka oli yhtä vahva: “Lapsi.” Ne kaksi sanaa asettuivat rinnakkain kuin kaksi tähteä, ja niiden välissä hohti hiljaisuus, jossa kaikki on totta.

Kuningattaren katse pehmeni. Hän muisti oman lapsensa ensiaskeleet, yöt jolloin hän valvoi kuun kanssa ja aamut, jolloin pieni nauru oli kuin laulun kertosäe. Hänen silmiinsä kohosi kyynel. Se ei ollut surun kyynel, vaan rakkauden, joka on syvä eikä pyydä mitään palkaksi. Kyynel putosi hänen kämmenselälleen ja kimalteli siinä valkoisena kuin helmi.

Silloin kuningatar otti helminauhan ja viimeisen, säästetyn helmen. Hän katsoi sitä, katsoi runonlaulajaa ja hymyili. “Minä lupasin viimeisen helmen laulusta, jossa on maailman vahvin sana. Sinä toit sen. Mutta tiedätkö? Sinun laulusi antoi minulle toisenkin helmen.” Hän nosti kätensä, jossa kyynel yhä säteili, ja pujotti sen nauhaan viimeiseksi helmeksi.

“Merestä nousevat helmet ovat kauniita,” kuningatar sanoi hiljaa, “mutta sydämen puhtaat kyyneleet ovat kauneimpia. Tämä on viimeinen helmeni.”

Hovi oli hetken aivan vaiti. Sitten urut humisivat, ja ikkunasta tuli tuuli, joka tuoksui keväältä. Runonlaulaja kumarsi. Hän sai viimeisen helmen palkakseen, mutta kallisarvoisempi palkinto oli tieto: ettei suurin loisto asu kullassa eikä kunnian torvissa, vaan siinä, kun joku kuiskaa lempeimmän sanan ja toinen vastaa.

Siitä päivästä alkaen kuningattaren helminauha oli täydellinen. Kun se välkkyi hänen kaulallaan, kaikki muistivat laulun, jossa maailman vahvin sana löysi paikkansa. Ja jos sinä joskus näet äidin hymyilevän lapselleen, saatat huomata poskella pienen kimmellyksen. Se on helmi, joka ei ole merestä, vaan sydämestä.