Vanha katulyhty

Vanhan kaupungin kivikadun yläpuolella riippui lyhtypylväässä vanha katulyhty. Se oli syttynyt joka ilta ja sammunut joka aamu niin kauan, ettei se muistanutkaan ensimmäistä iltaansa. Se tunsi jokaisen mukulakiven, jokaisen askeleen, jonka oli valollaan saattanut, ja ennen kaikkea se tunsi lyhdynsytyttäjän lempeät kädet.

Eräänä iltana kuiskittiin, että seuraavana päivänä päätettäisiin lyhdyn kohtalosta. Uudet valot olivat tulleet kaduille, ja vanha katulyhty oli tehnyt osansa. Se riippui hiljaa ja kuunteli: kärrynrattaiden kolinaa, myöhäisen leipurin vihellystä, kahden nuoren naurua. Se oli nähnyt paljon: kotiin palaavan sotilaan, jouluyön lumisateen ja pienen lapsen, joka löysi pudonneen hanskan ja juoksi sen omistajan luo.

Tuuli tuli kadunkulman takaa ja puhalsi varovasti, ettei liekki vapissut. "Älä pelkää", tuuli hyräili. "Olen kuullut, että lyhdynsytyttäjä toivoo sinut kotiinsa. Hän ja hänen vaimonsa ovat köyhiä, mutta heillä on sinulle paikka ikkunan ääressä." Vanha katulyhty kiilteli ilosta. Jos se pääsisi heidän luokseen, se saisi vielä valaista jonkun elämää.

Yö kului, ja aamulla kaupunki heräsi. Päättäjät kokoontuivat, ja lyhdynsytyttäjän vaimo odotti pihalla huivi kireälle sidottuna. Kun ovi vihdoin avautui, pormestari nyökkäsi: kiitokseksi pitkästä palveluksesta vanha katulyhty annettaisiin lyhdynsytyttäjälle. "Sinä olet valvonut kaupungin yötä, nyt saat levätä kotivalona", hän sanoi.

Lyhdynsytyttäjä kantoi lyhdyn varoen ylös portaita pieneen ullakkokamariin, jonka ikkuna antoi kanavalle. Vaimo pesi lasit, mies kiillotti rungon, ja katulyhty tunsi itsensä taas tarpeelliseksi. Öljyä ei ollut paljon, joten he päättivät sytyttää lyhdyn vain erityisinä hetkinä: iltasaduksi, pimeän sateen koittaessa, juhlapäivänä.

Ensimmäisenä iltana, kun liekki syttyi kodin nurkassa, tuuli palasi ja kuiskasi pienen lahjan. "Olen kantanut sinut yli vuosien", tuuli sanoi. "Kun sisälläsi palaa elävä liekki, saat näyttää seinälle kaiken sen, mitä muistat. Kerro heille valon tarinoita." Ja niin vanha katulyhty muuttui kuin taikalyhdyksi.

Valkoiselle seinälle ilmestyi varjoja ja kuvia: kadulle piirretty hymy, kissa, joka hiipi leipomon taakse, jäätalvi, jolloin kanaalin vesi jäätyi ja lapset liukuivat punaposkisina. Lyhyet kuvat välähtelivät, ja niiden ympärille syttyivät tarinat. Lyhdynsytyttäjä ja hänen vaimonsa istuivat vierekkäin ja kuuntelivat, kun valo kertoi. Joskus naapurin lapset koputtivat oveen, ja lyhty näytti heille ensimmäisen kevään pajunkissat ja yön, jolloin löydettiin kadonnut koira.

Lyhdyn sydän ei ollut enää kadulla korkealla, vaan lähellä ihmisiä. Se huomasi, että valo voi olla pieni ja silti tärkeä. Aina kun liekki sammui, huone jäi hiljaiseksi, mutta katulyhty ei ollut surullinen. Se tiesi, että sen parhaat ajat eivät olleet ohi – ne vain olivat toisenlaisia.

Vuosien mittaan kaupungin kaduille tuli yhä kirkkaampia lamppuja. Ne eivät olleet katulyhdylle vihollisia. Se katseli ikkunasta ja ajatteli: "Hyvä, että yöllä on vähemmän pimeää." Ja kun tuuli joskus kävi, se pysähtyi, sipaisi lasia ja kuiskasi uuden tarinan. Silloin seinä syttyi taas elämään, ja vanha katulyhty loisti kuin pieni tähti kotonaan.