Valekaulus

Lipaston laatikossa, puhtaiden paitojen ja kiiltävien nappien välissä, asui valkea, tärkätty valekaulus. Se oli niin suora ja niin jäykkä, että se kuvitteli olevansa melkein kuninkaallinen. "Minä pidän koko paidan ryhdissä. Ilman minua kukaan ei näyttäisi tärkeältä", se sanoi päivittäin ja nytkäytti reunaansa, niin pitkälle kuin tikit antoivat myöten.

Eräänä aamuna oli pesupäivä. Pyykkärin kädet huuhdoivat ja puristelivat, saippuavaahto tanssi kuin pilvet, ja valkea valekaulus huokaili syvään. "Voi, miten kuohuvi ja myrskyävä meri!" se valitti. "Mutta olenhan minä tottunut suureen elämään. Vain hienoimmat vaahdot sopivat minulle."

Sitten tuli silityshetki. Kuuma silitysrauta liukui sen yli, sihisi ja kimmelsi. "Rouva Rauta," kaulus kuiskasi, "teillä on lämmintä sydäntä. Minua vartenko hehkutte?"

"Minun tehtäväni on suoristaa solmut ja ryppyisyys, ei kuunnella hölynpölyä", silitysrauta vastasi ja painoi vielä hieman lisää, jotta kaulus muisti, kuka teki työn.

Kaulus sai pian silmilleen jotain silkkistä ja sinistä: sukkanauha. Sellainen nauha, joka piti sukat ylhäällä ennen vanhaan. Se oli pehmeä ja joustava, aivan erilainen kuin jäykkä herra Kaulus.

"Ah, neiti Nauha!" kaulus sanoi imelästi. "Teidän paikkasi on tietenkin lähellä sydäntäni. Mitä jos solmisitte elämänne minun kanssani? Minä olen tunnettu suvusta Kaulus, hienostuneista tavoista ja virheettömästä muodosta."

"Minä työskentelen pareittain ja teen työtä koko päivän. En ole koriste, herra", sukkanauha vastasi napakasti. "Ja totta puhuen, te olette kovin... omahyväinen."

Kaulus näytti siltä, kuin tärkki olisi särissyt. "Omahyväinen? Minä? Minähän olen nöyrin ja puhtain kaikista!"

Silloin askeleet lähestyivät: sakset! Niiden terät välähtivät kuin kaksosirpit. "Rakas rouva Sakset," kaulus henkäisi, "te jos kuka ymmärrätte hienon leikkauksen taidon. Ehkä voisimme—"

SNIP! Sakset nipsaisivat irtoavan langan hänen reunastaan.

"Autch! Sydämeni!" kaulus parkui. "Minä olin juuri kirjoittamassa elämänkertaani, ja te pyyhitte suuren tunteen pois!"

"Minä leikkaan sitä, mikä on liian pitkää. Se tekee kaikesta siistimpää", sakset sanoivat ja kulkivat jo seuraavan työn luo.

Aika kului. Kaulus kävi paikoin harmaaksi, kulmista ohueksi. Hän yritti vielä pitää ryhtinsä ja arvonsa, vaikka tärkin voima heikkeni. Lopulta pyykkäri huokaisi, rypisti kaulusta sormissaan ja pudotti sen riepukoriin.

"Riepukori? Minut?" kaulus sopersi. "Tämä on varmasti tilapäinen järjestely. Suurilla henkilöillä on usein käänteitä elämässään."

Matka jatkui vaunun lavalla, riepukori kolisi, ja lopulta kaulus päätyi paikkaan, joka kuulosti ja tuoksui uudelta alulta: paperitehtaaseen. Suuret vesipyörät pyörivät, puiset tankit kuplivat, ja rievut jauhettiin vaaleaksi massaksi.

"Voi, mikä hieno kylpylä!" kaulus riemastui, kun siitä tuli osa pehmeää, pyörteilevää massaa. "Minusta muovataan nyt jotakin vieläkin ylevämpää. Minä synnyn uudelleen— puhtaampana kuin koskaan!"

Massasta valui kauan odotettu hetki: ohut, valkea paperiarkki nostettiin varovasti kuivumaan. Siinä hän oli— ei enää kaulus, vaan sileä, kutsuva pinta. Kaulus oli pakahtua ylpeydestä. "Nyt minuun kirjoitetaan suuria ajatuksia. Ne ovat varmasti minun ajatuksiani, koska minä olen niin valkea ja viisas."

Pian mustekynä raapaisi arkin pintaa. Kirjaimet kulkivat jonoissa, kuin pienet muurahaiset tärkeässä työssä. Kaulus kuunteli, kun sanat syntyivät: kertomus ylpeydestä, erehdyksistä ja siitä, miten puhdas pinta ei tarkoita puhdasta mieltä. Hän nyökkäili joka virkkeelle. "Kyllä, kyllä. Juuri noin minä aina ajattelin."

Kun muste kuivui, paperi taiteltiin ja laitettiin kirjekuoreen. Se matkasi taskussa, pussissa ja postisäkillä. Lopulta kirje luettiin ääneen keittiössä, jossa silitysrauta lepäsikin hyllyllä ja sakset vilkahtivat valossa. Kaikki kuuntelivat hiljaa. Sukkanauha nytkäytti solmuaan tyytyväisenä.

"Mikä opetus!" joku sanoi. "On hyvä muistaa, että ryhti ei synny tärkistä, vaan tavasta kohdella muita."

Kaulus— nyt paperi— hymyili itsevarmasti. "Minähän sen sanoin", se ajatteli. "Tai ainakin minulla kirjoitettiin se. Se on melkein sama asia."

Ja miten minä tiedän tämän kaiken? Paperi kuiskasi sen minulle. Se oli kerran valkea valekaulus, joka piti itseään tärkeimpänä kaikista. Nyt siihen oli kirjoitettu kertomus valekauluksesta— eikä tarina voinut olla muuta kuin totta, sillä minä kuulin sen suoraan sen omilta reunoilta.