Uteliaan ahvenen tarina

Kirkkaassa järvessä, jossa kaislat kuiskivat ja aurinko piirsi kultaisia raitoja veteen, eli pieni ahven nimeltä Ahvo. Ahvo oli utelias. Erittäin utelias. Hän halusi tietää, mitä oli kiven takana, kaislojen välissä ja aivan, aivan veden pinnan yläpuolella.

Vanhat ahvenet sanoivat: "Pysy varjossa ja syö kuplia varovasti. Ylhäällä on haikara. Syvällä on hauki. Rannassa on verkot." Ahvo nyökkäsi, mutta hänen silmänsä kipinöivät. Mitä jos maailma oli kuitenkin ystävällinen, jos vain osasi kysyä?

Eräänä aamuna sudenkorento laskeutui vedenpintaan. Sen siivet välkkyivät kuin pienet ikkunat. "Millaista on siellä ylhäällä?" Ahvo kysyi. "Korkeaa, kevyttä ja sinistä!" sudenkorento helähti ja nousi taas ilmaan. Ahvon sydän muljahti. Hän halusi nähdä sinisen.

Hän ui kohti pintaa. Vesi lämpeni. Hän näki varjonsa, sitten pilvien heijastuksen. Äkkiä tumma siipi pyyhkäisi yli. Haikara! Ahvo sujahti salamannopeasti kivenkoloon. Hänen sydämensä löi kuin pienet rummut. Uteliaisuus kuiski silti: ehkä toinen tapa, ehkä rauhallisemmin.

Illalla Ahvo tapasi vanhan maden, joka asui hiekkaisessa kuopassa. "Maailma on suuri", made murahti lempeästi. "Mutta sitä voi katsoa pala kerrallaan. Katso ensin virtaa, sitten rannan reunoja. Kuuntele vettä." Ahvo hengitti syvään ja kuunteli. Vesi kertoi: tänään virta vie kohti puroa.

Seuraavana päivänä Ahvo ui virran mukana. Vesi kutitteli hänen kylkiään ja vei kohti järven suuta. Rannalla seisoi majava, joka pureskeli oksaa. "Älä kiirehdi, pikku raitapoika", majavan silmät välkkyivät. "Virta vie helposti, mutta kotiin pääsee vain miettien." Ahvo hidasti ja antoi pyrstönsä tanssia kevyesti.

Virta kuljetti hänet matalaan lahteen, jossa kasvoi lumpeita. Siellä vesi oli kirkasta kuin lasi. Ahvo kurkisti varovasti pintaan ja näki taivaan. Suuri, pehmeä sininen! Hän kurkisti toisenkin kerran, ja kolmannenkin. Silloin jokin tarttui häntä kyljestä. Se oli ohut, kiiltävä lanka. Koukun varjo.

"Auts!" Ahvo säpsähti ja potkaisi. Langan pää irtosi kaislaan takertuneena, ja Ahvo livahti syvemmälle. Vesi tuuditti häntä, kunnes kipu laantui. Hän löysi lumpeenlehden varjosta pienen raon, ja sen takaa virran, joka vei takaisin tutulle kivelle. Matka oli ollut kaunis, mutta myös teräväreunainen.

Rannalle tuli kaksi lasta paljain varpain. He kumartuivat ja katselivat veden peiliä. "Katso, pieni ahven!" toinen kuiskasi. He näkivät kiiltävän langan kaislassa ja vetivät sen varovasti pois. "Parempi kala ilman koukkuja", he sanoivat ja jättivät veden rauhaan. Ahvo kiersi lapset kaukaa, mutta heilautti hiljaa pyrstöään kiitokseksi.

Illan tullen järvi oli purppurainen. Ahvo ui kotiin kiven luo. Hän kertoi muille ahvenille sinisestä taivaasta, sudenkorennon ikkunoista ja majavan neuvoista. Hän kertoi myös siivestä ja langasta. "Uteliaisuus on hyvä valo", Ahvo sanoi. "Mutta sitä kannattaa kantaa yhdessä varovaisuuden kanssa. Katsotaan, opitaan ja pysytään turvassa."

Siitä päivästä lähtien Ahvo johti pieniä tutkimusretkiä. He uivat yhdessä, eivät yksin. He pysähtyivät aina kuuntelemaan vettä ja katsomaan varjoja. Ja joka ilta järvi kuiskasi heille lisää tarinoita. Uteliaisuus sai kasvaa, aivan kuten kaisla kasvaa: juuret syvällä, latva kohti valoa.