Tulisytytin

Nuori sotilas kulki pölyistä tietä pitkin reppu kevyenä ja mieli uteliaana: mitä seuraavaksi tapahtuisi? Metsän laidassa hän kohtasi vanhan naisen, jonka harmaissa hiuksissa oli lehtiä ja taskussa kimmelsi avaimia.

"Tuolla ontossa puussa on portaat alas," nainen kuiskasi. "Kolme ovea ja kolme koiraa vartioi kolmea kirstua: kuparia, hopeaa ja kultaa. Laita tämä esiliina lattialle, niin koirat rauhoittuvat. Ota kolikoita niin paljon kuin jaksat. Minä pyydän vain pientä asiaa: tuo minulle se vanha tulisytytin, joka on unohdettu viimeiseen huoneeseen."

Sotilas nyökkäsi. Hän kiipesi onttoon puuhun ja asteli kiviportaat alas. Ensimmäisessä huoneessa koira, jonka silmät olivat kuin teevadit, vartioi kuparikolikoita. Sotilas levitti esiliinan lattialle, koira kävi siihen tyytyväisenä lepäämään, ja sotilas täytti taskunsa kuparilla.

Toisessa huoneessa koiralla oli silmät kuin suuret lautaset, ja hopeaa oli pinottu korkeiksi pinoiksi. Taas esiliina lattialle, ystävällinen taputus niskaan, ja taskuihin kilahti hopeaa.

Kolmannessa huoneessa seisoi valtava koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet. Kultaa kimalteli niin, että huoneessa tuntui nousevan aurinko. Sotilas levitti esiliinan, hymyili jättiläiselle koiralle ja otti kultaa sen verran kuin jaksoi kantaa. Nurkassa hän huomasi myös pienen, naarmuisen tulisytyttimen – saman, josta vanha nainen oli puhunut. Hän sujautti sen varovasti takintaskuun.

Kun sotilas palasi ylös, vanha nainen odotti. "Tulisytytin?" hän kysyi kiireesti.

Sotilas pysähtyi. "Miksi se on sinulle niin tärkeä?" hän kysyi lempeästi.

Nainen kurtisti kulmiaan, eikä vastannut. Metsä humisi, ja yhdessä puuskan hengähdyksessä nainen katosi niin kuin sumu, jättäen jälkeensä vain pienen tuoksun savusta. Sotilas jäi yksin, tulisytytin taskussaan – ja monta kysymystä mielessään.

Kaupungissa sotilas oli avulias ja reilu. Hän osti lämpimiä sämpylöitä nälkäisille, auttoi korjaamaan kattoa ja antoi kolikoita niille, joilla ei ollut. Mutta kolikot hupenevat nopeasti, vaikka mieli olisi kuinka hyvä. Ilta pimeni, ja sotilas sytytti kynttilää. Hän napsautti tulisytytintä: klik!

Hups! Kämmenen kokoiseen savupöllähdykseen ilmestyi koira, juuri se teevatia silmin. "Mitä käsket, isäntä?" koira haukahti kohteliaasti.

Sotilas oli ällistynyt. "Jos voisit tuoda minulle muutaman kultakolikon, olisin kiitollinen."

Koira nyökkäsi, loikkasi ja palasi kulta helisten. Siitä illasta lähtien sotilas tiesi: tulisytyttimessä oli taikaa. Yhdellä napsautuksella tuli pieni koira, kahdella suurempi, ja kolmella se valtava, jonka silmät pyörähtivät kuin myllynkivet – kaikki valmiina auttamaan.

Kaupungissa kerrottiin, että linnassa asui prinsessa, jonka maailma oli liian pieni: ikkunat korkeat, ovet lukossa, ja silti sydän utelias. Sotilas ajatteli: Minä haluaisin vain tervehtiä. Hän napsautti kaksi kertaa. Suurempi koira ilmestyi, kumarsi ja toi prinsessan pehmeään huopaan käärittynä pikaiselle iltakävelylle. He istuivat suihkulähteen reunalla ja juttelivat: matkoista, torin tuoksuista, unelmista. Kun kuu nousi, koira vei prinsessan takaisin ihan vahingoittumatta. Prinsessa jätti sotilaalle silkkinauhan: "Ettei tämä olisi vain unta."

Mutta linnassa huomattiin pian, että yöllä joku oli avannut oven. Vartijat seurasivat musteenjälkiä, jotka prinsessan äiti oli viisaasti tiputtanut kynnykselle. Pian sotilas vietiin torninvartijan luo. "Sinäkö veit tyttäremme?" kuningatar kysyi ankarasti.

"En vienyt, mutta juttelimme," sotilas vastasi. "Hän halusi nähdä kaupungin. Minä lupasin, että kaikki tapahtuu turvallisesti."

Kaupunki kokoontui oikeussaliin. Sotilas sai vielä yhden toiveen. Hän pyysi kynttilää – ja napsautti tulisytytintä: kerran, kahdesti, kolmesti.

Silloin sisään loikkasi kolme koiraa: pieni, suuri ja valtava. Ne eivät murisseet, vaan asettuivat piiriksi, nostivat tuomarin penkin ilmaan, pyöräyttivät hupsun valssin ja laskivat sen pehmeästi takaisin. Hattuja lensi, höyhenet pöllysivät, ja ankarat kasvot muuttuivat hymyiksi. Prinsessa nousi seisomaan.

"Minä valitsen ystäväni itse," hän sanoi. "Tämä sotilas on ollut rohkea ja reilu. Hän haluaa hyvää tälle kaupungille."

Kansa taputti. Kuningas ja kuningatar katsoivat toisiaan, sitten tytärtään, ja lopulta sotilasta, joka kumarsi syvään.

"Ehkä meidänkin on avattava ovia useammin," kuningas myönsi. "Jää palatsiin vieraaksemme. Olkoon tänään juhla!"

Ja juhlat todella pidettiin: torilla soi musiikki, koirat saivat pullean luun, ja prinsessa ja sotilas tanssivat toistensa vierellä kuin vanhat ystävät. Ajan myötä he johtivat kaupunkia yhdessä – ei pelolla, vaan neuvokkuudella, kuuntelemisella ja hiukan taialla, joka muistutti, että rohkeus on parasta, kun sen jakaa muiden kanssa.

Tulisytytin jäi talteen erityiseen laatikkoon. Sitä käytettiin vain, kun tarvittiin apua – valoa pimeään tai ystävä paikalle. Ja koirien askeleet kuuluivat aina oikealla hetkellä: klik, klik, klik.