Tuhkimo

Olipa kerran tyttö nimeltä Tuhkimo. Hän asui isän talossa äitipuolen ja kahden sisarpuolen kanssa. Aitipioli vaati Tuhkimoa siivoamaan, kattamaan pöydän, harjaamaan portaat ja paikkaamaan vaatteet, kun sisarpuolet harjoittelivat kumartelua peilin edessä. Vaikka työ oli raskasta, Tuhkimo pysyi ystävällisenä. Hän jutteli hiirten kanssa keittiössä, lauloi lintujen mukana ja muisti unelmoida.

Eräänä päivänä kuningas lähetti kutsun suureen tanssiaisiin. Kaikki olivat tervetulleita! Sisarpuolet kiljuivat ilosta ja valitsivat kimaltelevia kankaita. Tuhkimo rohkeni kysyä: "Saisinko minäkin tulla, jos saan työn valmiiksi?" Aitipioli hymyili ohuelti: "Jos saat kaiken tehtyä ja sinulla on sopiva puku – ehkä." Tuhkimo ompeli iltaisin salaa omista tilkuistaan kauniin, yksinkertaisen mekon. Hän ompeli helmansa pienillä, huolellisilla pistoilla ja lisäsi vanhan nauhan, jonka oli säästänyt.

Tanssiaisten aattona sisarpuolet kuitenkin nauroivat Tuhkimon mekkoa. Kun hän pyörähti näyttääkseen helman, joku tarttui nauhaan, toinen pitsiin – ja rypistyneet reunat ratkesivat. "Ei tuollaista pukua voi käyttää!" he sanoivat ja lähtivät vaunuissa pois, jättäen Tuhkimon portaille. Tuhkimon kurkkua kuristi. Hän hiipi puutarhaan vanhan kurpitsapenkin luo ja antoi kyynelten vihdoin valua.

Silloin ilma väreili ja paikalle leijui lempeä haltijakummi, joka tuoksui iltatuulelta ja omenakukilta. "Rakas lapsi", hän sanoi, "unelmasi on hyvä. Lähdetään tanssiaisiin – mutta muista: taika kestää vain keskiyöhön saakka." Haltijakummi kosketti kurpitsaa – se muuttui keltaisiksi vaunuiksi. Keittiön hiiret muuttuivat pieniksi, urheiksi hevosiksi, ja lisko puutarhamuurilta kypsäksi lakeijaksi. Sitten haltijakummi sipaisee Tuhkimon mekkoa: tilkut välkkyivät, kankaat asettuivat, ja Tuhkimo seisoi hopeisen kevyt takki harteillaan ja jalassaan lasikengät, jotka helisivät kuin aamuinen jää.

Tanssiaisissa jokainen kääntyi katsomaan, kun Tuhkimo astui saliin. Hän kumarsi kohteliaasti ja antoi musiikin kantaa askeleitaan. Prinssi, joka oli jo kyllästynyt tyhjiin kohteliaisuuksiin, huomasi tytön, joka katsoi maailmaa uteliaana. "Haluaisitko tanssia?" hän kysyi. Tanssin lomassa he juttelivat puutarhoista, kirjoista ja siitä, miten pienikin ystävällisyys voi muuttaa päivän. Prinssi ei ihastunut vain kauniiseen pukuun, vaan siihen, miten Tuhkimo kuunteli ja naurahti lämpimästi.

Yhtäkkiä kello kumahti: bum–bum–bum. Tuhkimo muisti haltijakummin varoituksen. "Minun täytyy mennä!" hän henkäisi ja juoksi portaita alas. Yksi lasikenkä lipsahti jalasta ja jäi portaalle kimmeltämään. Tuhkimo ei pysähtynyt; taika suli ilmaan, ja hän oli taas puutarhan tuoksuissa, hengitys höyryten, sydän laulamassa muistoa.

Seuraavana päivänä valtakunnassa kulki tieto: prinssi etsi neitoa, jolle lasikenkä sopi. Sisarpuolet kokeilivat vuorotellen, varpaansa tunkien ja kärkensä nytkytellen, mutta kenkä ei millään istunut. Kun Tuhkimo pyysi vuoroa, äitipuoli kohautti olkiaan: "Turha vaiva." Mutta Tuhkimo katsoi kohteliaasti kuninkaan palvelijaa ja sanoi: "Saisinko silti yrittää?" Palvelija nyökkäsi. Tuhkimo istui, hengitti rauhallisesti ja sujautti jalan kenkään – se solahti paikoilleen kuin kirkas vesipisara kämmenelle. Hän otti esiin myös toisen kengän, jonka oli säilyttänyt, ja puki sen jalkaansa.

Palvelija kumarsi syvään ja vei viestin prinssille. Prinssi saapui itse, tunnisti tytön, jonka kanssa oli jakanut naurun ja pitkän keskustelun. "Löysin sinut", hän sanoi. Tuhkimo hymyili: "Minä olin koko ajan tässä." Hän katsoi äitipuoltaan ja sisarpuolia. "Toivon teillekin hyvää – ja että opitte näkemään, mitä hyvää jokaisessa on." Sisarpuolet punastuivat ja mutisivat anteeksipyynnön.

Tuhkimo kävi palatsissa, missä hän sai valita, millainen elämä häntä ilahduttaisi. Hän auttoi palatsin puutarhureita, piti huolta keittiön hiiristä ja jutteli vieraiden kanssa ystävällisesti. Prinssi pyysi häntä kumppanikseen, ei vain tansseihin vaan myös valtakunnan arkeen. He järjestivät juhlan, johon kaikki olivat tervetulleita, ja muistelivat usein, miten yksi lasikenkä ja paljon rohkeutta, ystävällisyyttä ja toivoa muuttivat kaiken.

Ja jos joku joskus unohti, Tuhkimo muistutti: taika on suurinta silloin, kun jaamme sen.