Tontut ja suutari

Pienessä kaupungissa asui suutari. Hänen verstaansa tuoksui nahalta ja lämpimältä teeltä. Suutari korjasi ihmisten kenkiä, ja hänen vaimonsa ojensi lankaa ja nauhoja. He olivat ahkeria ja ystävällisiä.

Mutta eräänä syksynä asiakkaita oli vähän. Rahaa oli niukasti. Pöydällä oli enää nahkaa yhteen ainoaan kenkäpariin. “Leikkaan palat valmiiksi ja ompelen aamulla,” suutari sanoi. Hän sammutti lampun, ja he toivottivat toisilleen hyvää yötä.

Kun kuu kiipesi taivaalle, verstaassa kuului aivan pienenpieni hipsahdus. Ikkunasta pujahti sisään kaksi tonttua. He olivat pikkuruisia. Heidän paidat olivat kuluneet, ja varpaat olivat paljaat. Tontut hymyilivät toisilleen ja ryhtyivät työhön.

Neulat vilkkuivat. Sormet vilistivät. Tontut hyräilivät iloista säveltä: tik, tik, tik! He ompelivat, naputtivat ja kiillottivat, kunnes pöydällä seisoi täydelliset kengät. Sitten tontut nyökkäsivät, vilkauttivat kuuta ja katosivat yhtä hiljaa kuin tulivatkin.

Aamulla suutari hieraisi silmiään. “Voi hyvänen aika! Kuka teki nämä?” hän huudahti. “Ne ovat upeat!” vaimo sanoi. Juuri silloin astui sisään asiakas. Hän osti kengät heti ja maksoi reilusti. Sillä rahalla suutari sai nahkaa kahteen kenkäpariin.

Illalla suutari leikkasi palat valmiiksi. “Huomenna ompelen,” hän sanoi. Yöllä tapahtui taas sama taika. Tontut tulivat. Tik, tik, tik! Aamulla pöydällä oli kaksi kenkäparia. Ne myytiin saman tien, ja suutari osti nahkaa neljään pariin.

Niin kului monta yötä. Tontut auttoivat, ja suutari pärjäsi taas. Hän teki huolellista työtä ja hymyili jokaiselle asiakkaalle. Vaimo piti verstaassa siistin pöydän ja lämmitti teetä. Heidän sydämensä oli kevyt ja kiitollinen.

Eräänä iltana vaimo kuiskasi: “Haluaisin tietää, ketkä meitä auttavat.” Suutari nyökkäsi. He piiloutuivat verhojen taakse, hiljaa kuin hiiret. Kynttilä paloi pienenä tähtenä.

Keskiyöllä ikkunasta pujahtivat tontut. He loikkasivat pöydälle, vilkaisivat leikattuja nahkapaloja ja ryhtyivät heti toimeen. Nyt suutari ja hänen vaimonsa näkivät jotain, mikä puristi sydäntä. Tonttujen paidat olivat aivan risaisia. Housut olivat lyhyet. Pienet varpaat palelivat.

“Voi heitä,” vaimo kuiskasi. “He auttavat meitä, vaikka heillä itsellään on kylmä.” Suutari hymyili lempeästi. “Tehdään heille vaatteet ja pienet kengät. Se on paras kiitos.”

Seuraavana päivänä he mittasivat varovasti, kuinka pieniä vaatteiden pitää olla. Vaimo ompeli pienet paidat, housut ja takit. Suutari teki kahdet ihanat saappaat, niin pienet, että ne mahtuivat hänen kämmenelleen. Hän kiillotti ne huolellisesti. Vaimo neuloi vielä pipot ja lapaset pehmeästä villasta.

Illalla he asettivat vaatteet ja saappaat pöydälle. He laittoivat viereen pienen lapun: Kiitos. Sitten he piiloutuivat taas ja odottivat.

Kun kuu nousi, tontut tulivat. He pysähtyivät. Silmät suurenivat. “Ooh!” he sanoivat melkein yhtä aikaa. He kokeilivat paitoja, housuja ja takkeja. Ne sopivat täydellisesti! Saappaat sujahtivat varpaisiin. Tontut tanssivat pöydällä, kädet ilmassa. He lauloivat: “Nyt lämmin on ja keveä tie, ilo kiittää, auttaa vie!”

Sitten tontut vilkuttivat ikkunalle päin, kumarsivat syvään suutarille ja hänen vaimolleen, vaikka eivät nähneetkään heitä, ja hypähtivät yöhön. Siitä lähtien tontut eivät enää tulleet.

Suutari ja hänen vaimonsa eivät olleet surullisia. He tunsivat sydämessään lämmön. Heidän työnsä sujui, ja asiakkaita riitti. He muistivat tontut joka kerta, kun joku tarvitsi apua. Jos lapsen kengän pohja irtosi, suutari saattoi korjata sen ilmaiseksi. Vaimo keitti kupin teetä kylmissään olevalle ohikulkijalle.

Ja aina, kun ilta oli hiljainen ja neula kulki tasaisesti, he kuulivat melkein kuin kaukaa pienen sävelen: tik, tik, tik. Se oli tonttujen laulu ja kiitoksen ääni. Ja hyvän teko jatkui, askel askeleelta.