Tonttulapset

Syvällä metsässä, suuren vanhan männyn juurien alla, on pieni ovi. Oven takana asuu tonttuperhe: isä, äiti ja neljä pientä tonttulasta punaisissa tupsulakeissaan. He ovat niin pieniä, että kävelevät käpyjen väleissä kuin kaduilla ja käyttävät sienien lakkeja aurinkovarjoina.

Aamuisin metsä on hiljainen, mutta iltaisin tonttulapset heräävät. He lakaisevat polut käpytähkien harjoilla, nostavat kaatuneen oksan syrjään ja kuiskaavat: "Kiitos, metsä." Isä-tonttu sanoo lempeästi: "Olemme metsän väkeä. Me huolehdimme metsästä, ja metsä huolehtii meistä. Olkaa ystäviä eläimille, ja varokaa kettua, pöllöä ja isoja ihmisiä, jotka eivät aina ymmärrä pientä väkeä." Tonttulapset nyökkäävät vakavina, mutta heidän silmissään välkkyy ilo.

Kevät saapuu. Lumivedet solisevat ja puro laulaa. "Kuuntele," äiti-tonttu hymyilee, "metsä herää." Tonttulapset auttavat: he herättävät varovasti nukkuvan etanan, oikovat muurahaispolun ja etsivät maahan pudonneen linnunpoikasen. Orava-sisko näkee heidät ja hyppää oksalta. "Voinko auttaa?" Orava kysyy. Yhdessä he nostavat poikasen takaisin pesään. "Kiitos," visertää emo, ja tonttulapset heilauttavat punaisia lakkejaan.

Kesällä metsä on vihreä teltta. Tonttulapset poimivat mustikoita posket sinisinä ja punaisia puolukoita pieniin koreihin. He punovat sammaleesta pehmeän maton ja tekevät lehdistä kruunuja. Puroon he laskevat kaarnaveneitä, joihin kiinnitetään ruohonkorresta masto ja lehdestä purje. Sudenkorennot piipahtavat katsomaan ja kuiskivat: "Hurraa, kilpailu!" Yhtäkkiä taivaalle piirtyy suuri varjo. "Haukka," kuiskaa isä. "Kaikki juuren alle." Tonttulapset luikahtavat männyn juurien suojaan niin nopeasti kuin tuuli. Varjo liukuu ohi ja metsän valo palaa. "Hyvin tehty," isä sanoo ja taputtaa pieniä olkapäitä.

Syksyllä metsä tuoksuu sateelta ja neuloilta. Tonttulapset keräävät sieniä ja pähkinöitä talven varalle. He auttavat siiliä pesänteossa: "Tarvitsetko lisää lehtiä?" he kysyvät. Siili tuhisee tyytyväisenä, kun pesä kasvaa lämpimäksi keoksi. Äiti-tonttu keittää marjoista mehua, värjää puolukalla takit punaisiksi ja mustikalla esiliinat sinisiksi. Illalla tuuli kuiskaa: "Varokaa ihmistä." Kaukaa kuuluu raskaita askeleita, ja tonttulapset näkevät suuren saappaan. He liukuvat sammalen alle, ovat hiljaa kuin pisarat. Askeleet katoavat, ja metsä huokaa helpotuksesta.

Talvella lumi on paksu peitto. Tonttulapset hiihtävät pienillä suksillaan, suih! suih!, ja vetävät jälkiinsä ohuita valkoisia viivoja. He ripustavat marjanauhoja oksille, jotta linnut löytävät ruokaa. "Kiitos, pienet," tiaiset visertävät ja tanssivat pörröhatuissaan. Eräänä iltana lumikinoksessa näkyy kapeita jälkiä. "Kettu," isä kuiskaa. "Kaikki lähelle." Punaturkki hiipii, nenä väristen. Isä-tonttu ottaa käteensä kävyn ja heittää sen kauemmas. Kävyn rapina houkuttelee ketun harhaan, ja tonttulapset pysyvät turvassa juuren varjossa. Kettu nuuhkii, tuhahtaa ja loikkii pois. "Rohkeus on myös viisautta," äiti hymyilee ja peittää lapset lämpimällä sammalpeitolla.

Jouluöinä pieni lyhty syttyy männyn juurelle. Äiti keittää pienen padan puuroa ja laittaa lautasen hiirinaapureille. "Jaamme, mitä meillä on," sanoo isä. Tonttulapset ripustavat kävystä tekemiään tähtiä oksille. Taivas on musta sametti ja tähdet ovat kuin reiät, joista valo pilkistää. Metsä kuuntelee, ja kaikki on hyvää ja rauhallista.

Vuodet kiertävät kuin puro, joka löytää aina tiensä. Kevät, kesä, syksy, talvi – tonttulasten lakit heilahtelevat jokaisena aikana. He kasvavat hiukan, oppivat polkujen salaisuudet ja eläinten kielet. He tietävät, missä varjo on ystävä ja missä valo on koti.

Ja jos sinä joskus kuljet metsässä aivan hiljaa, pysähdyt ja pidät henkeäsi hetken, saatat nähdä punaisen tupsun vilahtavan mustikkavarvun takana. Ehkä kuulet pienen naurun, ehkä näet kaarnaveneen lipuvan ohi. Silloin tiedät: tonttulapset ovat lähellä, ja metsä hymyilee.