Tittelintuure

Kauan sitten jokirannan kylässä asui mylläri, joka tykkäsi kerskua. Eräänä päivänä hän kehui kuninkaalle: "Tyttäreni osaa kehrätä oljista kultaa!" Kuningas kohotti kulmiaan. Oljet muuttuvat kullaksi? Kuulosti mahdottomalta, mutta myös hyvin houkuttelevalta.

Niin myllärin tytär vietiin linnaan. Hänen eteensä avattiin kamari, joka oli täynnä olkea lattiasta kattoon. Keskellä seisoi rukki ja sen vieressä pieni jakkara. "Kehrää tämä kaikki kultalangaksi aamuun mennessä, niin palkitsen sinut ruhtinaallisesti", kuningas sanoi. "Jos et onnistu, joudut jäämään tänne, kunnes opit." Ovi sulkeutui, salpa kalahti, ja hiljaisuus laskeutui.

Tyttö istahti rukin ääreen, mutta kädet tärisivät. Miten olki voisi muuttua kullaksi? Kyyneleet putosivat oljille kuin pienet kirkkaat helmet. Silloin ilmestyi jostakin lattian varjoista pikkuinen mies. Hänellä oli töpöttävät saappaat, naurava suu ja silmät kuin kipinät. "Hyvää iltaa! Miksi itket?" hän kysyi.

"En osaa tätä", tyttö nyyhkytti. "Jos autan sinua, mitä annat minulle?" mies kuiskasi ja kallisti päätään. Tyttö katsoi kaulaansa. "Kauniin kaulakoruni", hän sanoi. Pikkumies nyökkäsi, tarttui rukkiin ja hyräili. Rukki surisi, oljet sujahtivat sormien läpi, ja pian huoneessa kimalteli kulta kuin aamuaurinko pellon yllä.

Aamulla kuningas ihmetteli silmät suurina. Seuraavana iltana hän johdatti tytön vielä suurempaan kamariin, täynnä olkea. "Jos onnistut uudelleen, saat vielä suuremman palkinnon", hän sanoi. Tyttö jäi jälleen yksin. Pikkumies saapui samaan tapaan, töpötti lattialla ja virnisti. "Tällä kertaa sormuksesi", hän ehdotti. Tyttö antoi sormuksensa, ja rukki hyrisi, kunnes jokainen oljenkorsi oli muuttunut kultalangaksi.

Kolmantena iltana ovi avautui halliin, jonka oljet kohosivat kuin keltaiset vuoret. Kuningas hieroi käsiään. "Kehrää tämäkin, ja sinulla ei ole enää huolta huomisesta." Kun ovi sulkeutui, pikkumies ilmestyi kuin tuulen mukana. "Mitä annat minulle nyt?" hän kysyi ja naputti saappaillaan. Tyttö puristi käsivarsiaan. Kaikki korut olivat poissa. "En… minulla ei ole mitään", hän kuiskasi. Pikkumiehen silmät välähtivät. "Silloin lupaa minulle ensimmäinen lapsesi, kun olet joskus äiti."

Sydän pamppaillen tyttö mietti. Hän oli yksin, yön varjo syveni, ja olkivuoret odottivat. Lopulta hän kuiskasi: "Lupaan." Rukki lauloi, kultalanka kiilsi, ja aamuun mennessä halli hohti kuin aurinkoa täynnä. Kuningas oli niin ihastunut, että piti sanansa: hän nai tytön, ja tyttöstä tuli viisas ja lempeä kuningatar.

Aikaa kului, ja kuningattarella oli pian pieni vauva, pehmeä ja lämmin kuin pulla uunista. Juuri kun linnan kellot soivat ilosta, tuttu töpötys kuului kammarista. Pikkumies seisoi ovenraossa, hymy ovela. "Tulin lunastamaan lupauksen", hän sanoi.

Kuningatar puristi lasta. "Ei! Olin peloissani, en ymmärtänyt! Anna minulle mahdollisuus." Pikkumies pohti, pyöritteli viiksiään ja lopulta nyökkäsi. "Saat kolme päivää aikaa arvata nimeni. Jos onnistut, saat pitää lapsesi. Jos et, lähden lapsen kanssa."

Ensimmäisenä päivänä kuningatar luetteli nimiä: "Onko nimesi Aapo? Onko se Erkki? Sampo? Vilho?" Pikkumies nauroi kuin sateenropina kattohon. "Ei, ei ja ei!" Toisena päivänä hän kokeili entistä oudompia nimiä: "Onko se Kuutti? Onko se Kipinä? Onko se Kultakehraaja?" Pikkumies pyörähti iloisesti. "Ei lähelläkään!"

Kolmantena päivänä kuningatar lähetti sanantuojia joka suuntaan. Yksi ratsasti syvään metsään. Hän pysähtyi, kun kuuli pienen nuotion luota laulua. Pikkumies tanssi tulen ympärillä ja taputti saappaitaan: "Tänään kehrään kultaa, huomenna vielä suurempaa! Kukaan ei arvaa nimeäni: Tittelintuure, hahaa!" Sanantuoja kumartui hiljaa, käänsi hevosensa ja kiiruhti linnaan kertomaan.

Illalla pikkumies ilmestyi juuri kun kuu kurkisti ikkuna-aukosta. "No, kuningatar, mikä on nimeni?" hän kysyi ja hymyili varmana. Kuningatar katsoi häntä lempeästi. "Onko nimesi… Tittelintuure?" hän lausui kirkkaasti.

Pikkumies hypähti kuin polttavan pannun päältä. Hänen kasvonsa muuttuivat punajuurta punaisemmiksi. "Kuka kertoi?" hän sihisi, mutta nimi oli nimi ja sana oli sana. Hän tömisti saappaillaan, pyörähti paikallaan ja juoksi niin kovaa metsään, että kipinät sinkoilivat.

Kuningatar sulki vauvansa syliinsä ja kiitti rohkeaa sanantuojaa. Mylläri lopetti kerskumisen, ja kuningas oppi, että ahneus saa ihmisen sokeaksi. Linnassa opittiin myös, että lupausten kanssa täytyy olla varovainen ja että viisaus, ystävien apu ja oikea sana oikeaan aikaan voivat pelastaa kokonaisen kertomuksen.

Ja rukki? Se sai levätä auringonläikässä, missä sen puu tuoksui hyvälle. Joskus kuningatar istui sen ääreen, ei kehrätäkseen kultaa, vaan muistaakseen, miten pitkälle oli tullut – oljista arvokkaaseen elämään, jossa sydän oli korkeinta kultaa.