Tattari

Joenmutkan peltoaukealla kasvoi tattari, kukinnot valkoisina tähtinä. Sen vierellä kohisivat ruis ja vehnä, jotka nyökkäilivät tuulessa kuin hyväntahtoiset naapurit. Ojan varressa seisoi vanha paju, jonka hopeiset lehdet kuiskivat tarinoita jokaisesta vuodenajasta.

Tattari oli ylpeä. Se seisoi suorana ja katseli taivaalle: “Minun kukkani ovat kirkkaimmat, varreni vahvin. En kumarra kenellekään, en tuulelle enkä pilville.” Ruis ja vehnä vain hymyilivät ja sanoivat: “Tuuli voi olla kova. Kun se käskee, on viisainta taipua.”

Silloin kiuru nousi ilmaan, lauloi korkean sävelen ja pudottautui alas sanomaan: “Pilvet kasaantuvat. Salama on tulossa. Sulkekaa kukat, kumartukaa matalaksi, suojatkaa silmänne valolta.” Vehnä ja ruis painoivat päänsä, ja pajukin vapisi ja supisi: “Taivaan tuli ei ole leikki.”

“Minä katson suoraan taivaaseen!” tattari vastasi. “Miksi piiloutuisin? Haluan nähdä, kuinka valo syntyy.” Se kohotti kukkansa entistä korkeammalle, kuin olisi haastanut pilvet kilpaa.

Myrsky tuli äkisti. Tuuli viuhahti, sade hakkasi, ja taivas halkesi valkoiseen tuleen. Ukkonen jyrisi kuin kaatuisivat vuoret. Ruis ja vehnä painoivat korsiaan maahan asti, ja kiuru sujahti pajun oksien suojaan. Tattari seisoi jäykkänä ja tuijotti suoraan välähdykseen.

Yksi ainoa, sokaiseva salama viilsi suoraan yli pellon. Kuului räväkkä räsähdys, kuin olisi kuiva risu syttynyt. Sade kaatoi kaiken hiljaiseksi.

Aamulla aurinko nousi, ja jokainen ruohonkorsi helisi pisaroista kuin helminauha. Ruis ja vehnä kohosivat puhtaina ja tyytyväisinä, kiuru pörhisti höyhenensä ja lennähti laulamaan. Mutta tattari oli mustunut. Sen valkoiset kukat olivat käpristyneet tummiksi täpliksi, lehdet roikkuivat ja varsi natisi kuivuudesta.

Kiuru istahti pajun oksalle ja kuiskasi: “Mitä opimme?” Paju hengähti: “Että valo on kaunis, mutta sitäkin pitää kunnioittaa.” Ruis ja vehnä lisäsivät hiljaa: “Että viisaus ei ole ylpeyttä, vaan oikeaa hetkeä kumartaa.”

Ohi kulki lapsia, jotka pysähtyivät katsomaan peltoa. He ihastelivat kimmeltäviä pisaroita ja puhdasta viljaa, mutta jäivät vakaviksi nähdessään mustuneen tataren. Kiuru lensi heidän ylleen ja lauloi säkeen, jossa oli selkeä neuvo: “Kun myrsky tulee, kukat suljetaan. Kun taivas sytyttää ikkunansa, niitä ei tuijoteta. Sitten, kun myrsky menee, voi taas katsoa valoa.”

Siitä päivästä alkaen pellolla muistettiin. Kun pilvet nousivat ja tuuli puhalsi, pieninkin kukka kumarsi. Vain tataren kuivat siemenet rahisivat tuulessa kuin varoitus. Ja jokainen, joka kulki ojan vartta, kuuli pajun kuiskauksen: “Ylpeä selkä katkeaa, mutta taipuva pelastuu.”

Ja kun aurinko taas paistoi, pellot kuhisivat elämää. Kiuru lauloi korkealla, ruis ja vehnä huojuivat kultaisina, ja jokainen, pieni tai suuri, tiesi: viisaus asuu sydämessä, joka osaa sekä seistä että taipua — oikeaan aikaan.