Tarina Jemima Lammikonankkasta

Jemima Lammikonankkana asui vilkkaalla maatilalla. Hän oli lempeä ankka, joka halusi kovasti hautoa omia muniaan. Mutta tilan emäntä otti ne aina pois keittiöön. "Kvaak, kvaak! Haluan olla äiti," Jemima huokaisi.

Eräänä kevätaamuna Jemima teki suunnitelman. "Etsin salaisen pesän kaukana maatilalta," hän sanoi, ja hän kaakkoi portin läpi ja vihreään metsään.

Syvällä puiden keskellä Jemima tapasi hyvin kohteliaan herrasmiehen, jolla oli hiekankarvaiset viikset ja tyylikäs takki. Hänen tuuheahäntä oli siististi taaksepäin. "Hyvää päivää, rouva," hän sanoi kumartaen. "Etsitte pesäpaikkaa? Minulla on hiljainen pieni vaja, joka sopisi teille täydellisesti."

Jemima oli iloinen. Herra johti hänet siistiin vajaan, joka oli täynnä risuja ja pehmeitä lehtiä. Se vaikutti turvalliselta ja rauhalliselta. "Kiitos paljon," Jemima sanoi, ja hän alkoi munia muniaan, yksi kerrallaan, laskien huolella. Pian pesässä oli yhdeksän munaa siistissä rivissä.

Hiekankarvaisviikset herra hymyili. "Mikä hieno pesä! Ehkä pidämme pienen illallisen juhlistaaksemme. Olisitteko niin hyvä ja hakisitte muutaman asian? Vähän salvaa ja timjamia, nokare persiljaa ja kaksi sipulia. Ja toisi vähän narua sitomista varten—öh—nippuja."

Jemima ei ymmärtänyt paljon ruuanlaitosta, mutta hän halusi miellyttää. "Kyllä, herra," hän sanoi, ja hän kaakkoi takaisin maatilalle keräämään yrttejä puutarhasta.

Maatilan portilla seisoi Kep, viisas vanha paimenkoira. Hän haisteli ilmaa ja rypisti otsaansa. "Missä olet ollut, Jemima?" hän kysyi lempeästi.

"Olen tehnyt ihanan pesän metsään," kuisasi Jemima. "Ystävällinen herra lainasi minulle vajaansa. Haen salvaa ja timjamia, ja persiljaa ja kahta sipulia hänen illallisekseen."

Kepin korvat nousivat pystyyn. "Kuvaile tämä herra," hän sanoi.

"Hänellä on hiekankarvaiset viikset," Jemima sanoi. "Hän on hyvin kohtelias."

Kepin silmät muuttuivat vakaviksi. "Tuo ei ole herra," hän sanoi. "Tuo on kettu. Nuo yrtit eivät ole munakasta varten—ne ovat paistettua ankkaa varten. Sinun ei pidä mennä takaisin sinne."

Köyhä Jemima vapisi. "Voi, munani!" hän huusi. "Mitä teemme?"

"Jätä kaikki minun tehtäväkseni," Kep sanoi. Hän käveli kenneliin ja kutsui kaksi innokasta ketunkoiranpentua. "Tulkaa mukaan. On työtä tehtävänä."

Kep johti pennut metsän läpi pieneen vajaan. Sisällä hiekankarvaisviikset herra teroitti veistä ja laittoi esille lautasia. Kun hän kuuli tassujen töminän, hän hyppäsi ylös ja ryntäsi ovelle.

Pennut ryntäsivät sisään. Oli kaatumista ja kipinää, kynttien raapimista ja höyhenten pöllymistä. Kettu singahti ulos kuin punainen salama ja juoksi pensaikkoon pentujen haukkuessa perässä. Häntä ajettiin kauas, kauas pois, eikä hän koskaan tullut lähelle maatilaa uudestaan.

Jemima kiirehti vajaan. "Munani!" hän kvaakkasi. Hälinässä jokainen ainoa muna oli rikki. Jemima oli turvassa, mutta hänen pesänsä oli poissa. Hän itki vähän, ja Kep antoi hänen levätä päänsä omaa olkapäätään vasten. "Parempi rikkoutuneet munat kuin rikkoutunut ankka," hän sanoi ystävällisesti.

Tuon seikkailun jälkeen tilan emäntä ymmärsi kuinka paljon Jemima halusi olla äiti. Hän antoi Jemimalle mukavan pienen kopin maatilan hiljaisessa nurkassa, turvassa ketuilta ja vaikeuksilta. Kep piti vartioita kirkkailla, huolellisilla silmillä.

Ajan myötä Jemima muni uusia munia ja istui hyvin vakaasti. Viimein eräänä onnellisena aamuna neljä pehmeää ankanpoikasta kurkisti esiin hänen siipiensä alta. "Kvaak, kvaak!" Jemima huudahti, ylpeä ja iloinen.

Siitä lähtien Jemima vei ankanpoikansa lammikkoon ja opetti heitä meloo auringonpaisteessa. Ja aina kun hän näki vieraan hiekankarvaisilla viikseillä, hän muisti Kepin viisaat sanat ja piti pienet lähellä itseään.