Tähtirahat

Olipa kerran pieni orpotyttö, joka asui kylän laidalla mökissä, jonka kattoa piti koossa enemmän toivo kuin naulat. Hänen ainoa omaisuutensa oli kova leipäkannikka, vanhat kengät, paikkaansa pitävä villamekko ja lämmin myssy, jonka isoäiti oli neulonut. Isoäiti oli opettanut tytölle kaksi asiaa: että maailma on täynnä ihmeitä, ja että antaminen ei köyhdytä sydäntä. Kun isoäiti nukkui pois, tyttö sulki oven lempeästi ja lähti etsimään työtä ja elämää, leipä kainalossa ja tähdet mielessään.

Tie kulki peltojen halki, ja ilma tuoksui heinäkuulta, vaikka tyttö tiesi, että ilta toisi mukanaan viileyden. Ensimmäisessä risteyksessä penkalla istui nälkäinen poika, joka puri huultaan ja katseli kammallaan tytön leipää.

"Saat tämän", tyttö sanoi ja ojensi leivän. "Minä selviän, kyllä minulle vielä syötävää tulee."

Poika hymyili ja murensi leivän varovasti, kuin se olisi ollut aarre. Tyttö jatkoi matkaa kevyt olo rinnassaan.

Metsän reunassa hän kohtasi pienen tytön, jonka posket olivat punaiset kylmästä, vaikka aurinko vielä paistoi. Tyttö itki hiljaa, sillä tuuli oli vienyt hänen piponsa ojaan.

"Ota tämä", orpotyttö sanoi ja sitoi oman villamyssynsä pienen tytön päähän. "Se on lämmin. Isoäitini teki sen."

Pieni tyttö nosti katseensa ja nyökkäsi kiitollisena. Orpotyttö jatkoi eteenpäin, ja tuuli kuljetti hänen hiuksiinsa sammaleen tuoksua.

Kun päivä alkoi taittua iltaan, tietä pitkin kulki nuori poika, jonka kaulassa ei ollut mitään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja kädet tärisivät.

"Paleletko?" orpotyttö kysyi.

Poika nyökkäsi.

Tyttö avasi solmun, joka piti hänen huiviaan, ja kietaisi sen pojan kaulaan. "Nyt on parempi", hän sanoi. Poika henkäisi ja kuiskasi: "Kiitos."

Vähän matkan päässä istui vanha nainen kannolla ja hieroi sormiaan, jotka olivat ohuita kuin linnut. "En muista, milloin joku viimeksi pysähtyi", nainen sanoi enemmän metsälle kuin tytölle.

Orpotyttö riisui takkinsa ja laski sen vanhuksen olkapäille. "Lämpö kiertää, kun sitä lainaa", hän sanoi, ja hänen omat käsivartensa nousivat kananlihalle. Vanha nainen hymyili, ja hymyssä oli auringonlaskun värit.

Aurinko katosi puiden taakse, ja tie kaventui poluksi, joka johti metsän sisälle. Siellä seisoi laiha tyttönen nukke sylissä. Nuken mekko oli repeytynyt.

"Nukella on kylmä", tyttönen sanoi arasti.

Orpotyttö katsoi omaa mekkoaan, joka oli paikkapaikkainen, mutta pehmeä. Hän riisui sen ja puki nuken ympärille pienen palan, toisen ja kolmannen, kunnes nukke oli kääritty lämpimään. Lopuilla hän peitti tyttösen olkapäät. Nyt orpotytölle jäi ylleen vain ohut paita, kevyt kuin usva.

Yö tuli metsässä nopeammin kuin kylällä. Puiden oksat piirsivät taivaalle tummia viivoja, ja tähtien ensimmäiset kipinät syttyivät niiden väliin. Orpotyttö pysähtyi aukealle, jossa maa oli sammalta ja ilma oli täynnä pientä, näkymätöntä laulua.

Silloin pimeydestä astui esiin vielä yksi hahmo, pieni kuin unohdettu ajatus. Se oli lapsi, joka puristi käsiään kylkensä ympärille.

"Minulla ei ole paitaa", hän kuiskasi. ääni oli ohut ja suora, kuin talvinen puro.

Orpotyttö tarttui omaan paitaansa. Se oli viimeinen vaate, viimeinen pehmeä suoja. Hänen sydämensä jyskytti ja ilta oli kylmä, mutta hän muisti isoäidin sanat: "Kun annat, taivas syttyy."

"Ota omani", tyttö sanoi hiljaa. Hän ojensi paidan, käänsi katseensa kohti taivasta ja antoi tuulen olla hetkeksi peittonsa. Pieni lapsi kietoutui paitaan kuin lämpimään tarinaan ja katosi pimeän reunan taakse, ehkä kotiin, ehkä uniin.

Orpotyttö jäi aukealle ja kietoi käsivartensa ympärilleen. Kylmä nipisteli, mutta pelkoa ei tullut. Hän katsoi ylös. Tähdet tuikkivat niin kirkkaasti, että ne näyttivät tulevan lähemmäs joka henkäyksellä.

Ja sitten ihme alkoi.

Ensimmäinen tähti irtosi taivaasta kuin pisara kimaltelevaa valoa. Sen perässä tuli toinen, kolmas, kokonainen vanu valkeaa kipinää. Ne eivät pudonneet kuin kivet, vaan tanssivat ilmassa, livertivät hiljaisella kielillä ja muuttuivat hopeisiksi rahoiksi, jotka kilahtelivat pehmeästi sammaleelle. Valo puki tytön ylle uuden vaatteen, hienon pellavamekon, joka oli kevyt kuin aamunsumu ja lämmin kuin uunin kupeen nurkka.

Tyttö kohotti helmansa ja hopearahat putosivat siihen kuin sateen ääni puista. Hän seisoi siinä hämmästyneenä, lämmin, puettu, silmien edessä taivas joka oli yhtäkkiä tullut ystäväksi. Kiitollisuus oli niin suurta, ettei siihen mahtunut sanoja.

Aamu löysi hänet saman aukean reunalta. Metsä tuoksui kostealta sammalelta ja uudelta alulta. Tyttö keräsi hopearahat talteen, jokaisen varovasti, kuin ne olisivat olleet tähtiä vieläkin. Hän palasi kylään, jossa leipuri nosti katseensa ja seppä keskeytti vasaran tahdin, kun he näkivät pellavamekkoisen tytön, jonka silmät hohtivat.

Hän osti leipää nälkäisille, puita kylmiin tupiin ja lankaa paikattuihin vaatteisiin. Hän vei huivia saaneelle pojalle hansikkaat ja vanhalle naiselle villahuovan. Pienelle nukkea sylissä pitäneelle tytölle hän vei uuden mekon – ja pienen villamyssyn, jossa oli sama lämpö kuin isoäidin käsissä.

Tyttö piti yhden hopearahan talismaanikseen ja jakoi loput, niin kuin sydän jakaa lämpöä: se ei lopu. Hänen mökissään paloi tuli, ja oven saranoissa ei valittanut enää tuuli. Muut kysyivät häneltä usein: "Mistä sait onnesi?"

Tyttö hymyili ja katsoi ylös, niin kuin joku kuuntelee kaukaa kuuluvaa musiikkia. "Tähdet näkivät", hän vastasi. "Ne näkivät, ettei minulla ollut mitään, mitä en olisi voinut antaa. Silloin ne tulivat lähemmäs."

Ja siitä lähtien kylässä opittiin uusi tapa katsoa yöhön. Kun joku antoi omastaan, vaikka vähänkin, tähdet tuntuivat syttyvän himpun kirkkaammin. Ja jos joskus polku metsässä kävi pimeäksi, joku muisti pellavamekkoisen tytön ja sen, miten taivas osaa kiittää.

Niin kului aika, ja tyttö kasvoi, mutta hänen anteliaisuutensa ei pienentynyt. Hän tiesi nyt varmaksi sen, minkä isoäiti oli kuiskannut monta kertaa: se, mikä jaetaan, muuttuu valoksi, ja valossa kukaan ei jää yksin.