Suuri härkä Ferdinand

Espanjassa, lämpimän auringon alla, oli pehmeä niitty. Niityllä asui nuori härkä nimeltä Ferdinand. Muut härät juoksivat, pusivat toisiaan ja näyttivät voimiaan. Ferdinand ei. Hänen lempipaikkansa oli suuri varjoisa puu, jonka juurella kasvoi kukkia. Ferdinand istui hiljaa ja nuuhki. Hän huokaisi onnellisena: "Mmm, miten hyvältä ne tuoksuvat!"

Ferndandin äiti oli lempeä, mutta myös huolehtivainen. "Etkö halua leikkiä? Etkö tunne oloasi yksinäiseksi?" hän kysyi. Ferdinand pudisti päätään. "Minä viihdyn tässä. Olen onnellinen, kun saan vain olla ja haistella kukkia." Äiti hymyili. Hän ymmärsi poikaansa. Jos Ferdinand oli onnellinen, se riitti. Ja niin äiti antoi hänen olla oma itsensä.

Vuosien kuluessa Ferdinand kasvoi suureksi ja vahvaksi. Hänestä tuli todella iso härkä, mutta sisällä hän oli yhä yhtä lempeä. Hän tervehti perhosia, kuunteli heinäsirkkoja ja palasi aina samalle paikalle puun alle, missä kukat tuoksuivat makealta ja rauhalliselta.

Eräänä päivänä niitylle saapui joukko herroja suurissa hatuissaan. He etsivät kaikkein hurjinta härkää suureen areenaan kaupungissa. Muut härät puhalsivat sieraimiinsa, polkivat maata ja esittelivät sarviaan. Ferdinand ei välittänyt katselijoista. Hän käveli puunsa luo ja istui alas, kuten aina.

Mutta voi! Ferdinand istuutui suoraan pienen mehiläisen päälle. "Piiiik!" Mehiläinen pisti. Ferdinand hypähti, puhisi, polki, heilutti häntäänsä ja ravisteli päätään. Hän näytti siltä kuin olisi kaikkein hurjin härkä koko maailmassa! Herrat hurrasivat: "Tämä se on! Vahvin ja villi!" He veivät Ferdinandin suureen kaupunkiin, suurelle areenalle.

Areenalla oli väkeä joka paikassa. Soittajat soittivat, ihmiset taputtivat, ja härkätaistelija viittoili punaisella liinalla. Kaikki odottivat, että Ferdinand hyökkäisi ja rynnistäisi. Ferdinand käveli keskelle hiekkaa, pysähtyi… ja nuuhkaisi. Hän huomasi kukkien tuoksun. Yleisön hatuissa, hiuksissa ja seppeleissä oli kukkia! Ferdinand huokaisi onnellisena, istahti ja vain haisteli. Hän ei halunnut taistella. Hän halusi kukkia.

Härkätaistelija huiski liinaansa. Soittajat soittivat kovempaa. Ferdinand ei välittänyt. Hän sulki silmänsä ja hengitti sisään: yksi, kaksi, kolme kukkaa. Koko areena hiljeni. Sitten yleisö alkoi nauraa ja taputtaa. "Sehän on rauhallinen härkä!" he sanoivat.

Koska Ferdinand ei halunnut taistella, kukaan ei voinut pakottaa häntä. Lopulta herrat veivät hänet takaisin kotiin. Ja missä Ferdinand oli onnellisin? Juuri siellä, missä hän aina oli ollutkin: suuren puun juurella, niityllä, kukkien keskellä.

Siinä Ferdinand istui taas, hymyili hiljaa ja nuuhki. Muut saattoivat juosta ja rymistellä, mutta Ferdinand tiesi, mikä tuntui oikealta. Joskus kaikkein suurin rohkeus on olla lempeä ja oma itsensä.