Se on aivan totta!

Ilta laskeutui pihan yli, ja kanat asettuivat orrelle. Yksi pieni ruskea kana siistiytyi, kun sen kyljestä irtosi höyhen. Se lehahti kevyesti ilmaan.

“Voi hyvä,” kana sanoi hiljaa itsekseen. “Yksi höyhen pois – eipähän kutita.” Sitten se pörhisti sulkansa ja kävi nukkumaan, lämmin ja tyytyväinen.

Seuraavalla orrella toinen kana kuuli vain viimeiset sanat: “Yksi höyhen pois!” Se kääntyi naapuriinsa päin. “Tiesitkö? Tuolla alhaalla joku nyppi itsestään höyhenen. Vain näön vuoksi!”

Kolmas kana kuuli tämän ja sanoi neljännelle: “Se ei ollut vain näön vuoksi. Hän repi kaksi höyhentä, että olisi hienompi.”

Viides kananainen kertoi asiasta kukolle: “Kauhea juttu! Kuulin, että eräs kana nyppi kolme höyhentä pelkästään saadakseen huomiota.”

“Kolme?” kalkatti kalkkuna. “Minulle sanottiin, että se oli viisi! Viisi höyhentä—melkein paljaaksi asti!”

Kalkkuna asteli pihalle ja julisti kovaan ääneen kyyhkyille: “Onhan se aivan selvää: kana nyppi itsensä melkein kaljuksi, pelkästään, että kukko huomaisi. Esimerkki kaikille!” Kyyhkyset kujertelivat järkyttyneinä ja lensivät aitan katolle.

Sieltä varpunen kuuli jutun. Se lehahti yli ojan seuraavalle pihalle ja visersi: “Oletteko kuulleet? Viisi kanaa riipi itsensä paljaiksi rakkauden tähden!”

“Viisi kanaa?” huudahti hanhi. “Hyvänen aika! Siitä tulee uutinen.” Hanhi töräytti tarinan eteenpäin sorsille, jotka läiskyttelivät vettä lisäten suolaa sopaan: “Koko kanala kuulemma nylki itsensä! Sydämet pamppaillen! Kauhea muotivillitys!”

Yön hiipiessä paikalle pihan vanha pöllö lensi aitan orrelle. Hän oli viisas ja vakava – ja piti kovasti tarinoista. Pöllö kuunteli joka suunnasta saapuvia kuiskauksia ja nyökytteli. “Hmm,” se huhuili, “useita lähteitä. Monipuolinen todistusaineisto.”

Aamun sarastaessa pöllö istahti portinpieleen ja kääntyi kaikkien puoleen: “Huhuu! Tässä yöuutiset: Viisi kanaa on nyppinyt itsensä lähes paljaiksi, jotta kukko ihastuisi. Se on aivan totta – itse kuulin sen luotettavilta linnuilta!”

Pihalla syntyi hälinä. Sorsat supattivat, hanhet tuhahtivat, kyyhkyset pudistelivat päitään. Kanat katsoivat toisiaan epäillen. “Kuka se oli? Tai ketkä?”

Pieni ruskea kana räpäytti silmiään. “Minulta irtosi vain yksi höyhen”, se yritti sanoa. Mutta melu oli niin kova, ettei kukaan kuullut. Ja koska kukaan ei muistanut, mistä tarina alkoi, tarina sai kasvaa omia siipiään – vielä suuremmiksi kuin yksikään höyhen.

Päivän mittaan juttu kiersi pihan, polun ja aidan yli. Jokainen lisäsi siihen jyvän. Yhdestä höyhenestä tuli kolme, kolmesta viisi, viidestä kokonainen kanala, ja lopulta koko maailma! “Kaikki kanat kaikkialla tekevät niin!” varpunen kiljahti innoissaan.

Illan tullen tuuli toi pihalle uuden höyhenen – ehkä saman, joka irtosi alussa, ehkä toisen. Se keinahteli ja laskeutui pöllön eteen. Pöllö siristi silmiään. “Hohhoo. Todiste,” se mutisi. Mutta pieni kana nousi rohkeasti ja sanoi lempeästi: “Todiste siitä, että höyhenet lentelevät, ei siitä, että tarinat ovat totta.”

Silloin pihalla hiljeni. Kukko rykäisi. Kyyhkyset kujersivat kevyesti. Hanhi laski siipensä. Jokainen muisti, miten helposti sana muuttuu seuraavassa nokassa.

Ja siitä päivästä lähtien, kun joku kuuli jotakin, hän kysyi: “Kuka näki? Mitä oikeasti tapahtui?” Ja ennen kuin kukaan levitti juttua eteenpäin, he silittivät sanansa sileiksi, kuten höyhenet sateen jälkeen.

Pieni ruskea kana asettui taas orrelle. Se pörhisti sulkansa, lämmin ja tyytyväinen. Höyhen keinahti ilmaan ja lensi ulos iltatuuleen. Tarina seurasi sitä, mutta tällä kertaa hitaammin – ja totta lähemmäs. Se on hyvä tapa tarinalle. Ja se on, aivan totta, paras tapa sanallekin.