Savupiipunpuhdistaja ja paimentyttö

Vanhan talon salissa seisoi kiiltävä, tummasta puusta tehty kaappi. Kaapin päällä asui pieniä aarteita: posliinista valettu paimentyttö, jonka kultainen paimensauva kiilsi, ja hänen vierellään nokinen, mutta hymyilevä savupiipunpuhdistaja. He olivat niin kevyitä, että hehkuva ilta-aurinko saattoi kantaa heidät satuun, ja niin eläviä, että yöllä he kuiskivat toisilleen salaisuuksia.

He pitivät toisistaan enemmän kuin mistään muusta maailmassa. Savupiipunpuhdistaja kertoi tarinoita katoista, tuulista ja tähdistä, joita hän oli kuvitellut nähneensä. Paimentyttö kertoi niityistä, lampaanvillan pehmeydestä ja kellojen kilinästä, vaikka hän itse oli nähnyt niitä vain maalattuna omaan hameeseensa.

Kaappia vartioi myös Vanha Kaapinherra – suuri, tummasta mahongista veistetty puuveistos, jonka parta ulottui melkein hyllyyn asti. Kaapinherra nyökkäili aina, kuin olisi sanonut: minä päätän. Hänen sylissään komisteli toinen puuhahmo, Vuohijalkainen Kenraali, jonka rinta oli täynnä veistettyjä mitaleita ja käyrät jalat kolkuttivat puuta vasten.

Eräänä yönä, kun koko talo nukkui, Kaapinherra nyökkäsi raskaasti ja jylisi ilman ääntä: “Paimentyttö joutuu Kenraalin puolisoksi. Näin on päätetty.” Kenraali korskui hiljaa ja naputti vuohijaloillaan hyllyä. Paimentytön posket olisivat varmasti kalvenneet, jos posliini olisi osannut.

“En halua!” paimentyttö kuiskasi. “Hän on kova kuin puu ja kylmä kuin kaapin varjo.”

Savupiipunpuhdistaja tarttui varovasti paimentytön posliinikäteen. “Tule. Minä tunnen tien. Kiipeämme, missä savi on pehmeää ja tähdet ovat lähellä.”

He hiipivät hopeisen teekannun taakse, hyppäsivät kirjapinon yli ja kipusivat nojatuolin käsinojaa pitkin uuninluukulle. Savupiipunpuhdistaja työnsi luukkua, ja sen takaa puhalsi nokinen hiljaisuus. “Täällä minä osaan kulkea,” hän sanoi lempeästi.

He kiipesivät mustia tiiliä pitkin, ylös, yhä ylemmäs. Pimeys tuoksui hiileltä, mutta savupiipunpuhdistaja tiesi jokaisen kädensijan. Viimein he kurkistivat ulos katolle. Yö taivutti kaupungin siniseksi, ja piiput seisoivat kuin hiljaiset vartijat. Tähdet kipinöivät, ja tuuli lauloi tarinaa, jossa jokainen säe oli rohkeutta.

“Oi!” paimentyttö huokaisi. Kaikki oli niin suurta. Katot kaartelivat, ja alhaalla maailma oli syvä kuppi, täynnä tuntematonta teetä. “Se on kaunista… ja pelottavaa.”

Savupiipunpuhdistaja hymyili. “Minä olen tässä.” Hän kietoi käden paimentytön ympärille niin kevyesti, ettei yksikään posliininkukka hänen hameessaan liikahtanut.

He istuivat hetken tähdissä. Mutta kun tuuli työnsi heitä kovemmin ja pimeys kasvoi, paimentyttö pudisti päätään. “Haluan takaisin. En ole vielä valmis näin suureen maailmaan.”

“Palaamme,” savupiipunpuhdistaja sanoi heti. Rohkeus ei ollut vain lähtemistä. Se oli myös kuuntelemista, kun sydän kuiskasi: nyt riittää.

He laskeutuivat piippua alas. Onneksi uunissa ei palanut tuli, ja he putosivat pehmeään tuhkaan kuin harmaaseen lumisateeseen. Sieltä he hiipivät huoneeseen takaisin. Silloin koko kaappi huojahti. Kaapinherra oli kumartunut niin pitkälle katsomaan pakoa, että hänen painava päänsä menetti tasapainon. RÄKS! Koko veistos keikahti ja putosi lattialle. Huone hiljeni.

Aamulla talon väki tuli paikalle. He keräsivät säröt ja liimasivat Vanhan Kaapin herran huolellisesti. Hän palasi paikoilleen, mutta hänen kaulansa oli jäykkä kuin pakkasaamu. Ei enää nyökkäilyä. Kenraali vilkuili ympärilleen, mutta kun kukaan ei enää nyökännyt suostumusta, hänen vuohijalkansa eivät kolisseet ihan yhtä kovasti.

Paimentyttö ja savupiipunpuhdistaja palasivat hyllylleen rinnakkain. He katsoivat toisiaan ja sitten pientä maailmaansa: teekannu, kirjapino, auringon kulma, joka liukui lattialle joka päivä. Se oli pieni – mutta heidän. Ja kun ilta saapui, he kuiskivat jälleen. He puhuivat tähdistä ja niityistä, kyllä. Mutta nyt he puhuivat myös siitä, miten rohkeus voi olla joskus askel eteenpäin ja joskus askel taaksepäin, kohti paikkaa, jossa sydän on turvallinen.

Ja vaikka Kaapinherra ei enää nyökkäillyt, he tiesivät, että päätökset voivat olla myös heidän. Siinä kauniissa, pienessä maailmassa he elivät vieri vieressä, eivätkä pelänneet, sillä he olivat yhdessä.