Saituri

Olipa kerran pieni kylä, ja kylässä asui mies, jota kaikki kutsuivat Saituriksi. Nimi jäi, koska hän ei koskaan halunnut käyttää rahojaan. Hän laski kolikkonsa joka ilta: yksi, kaksi, kolme… ja haaveili jostakin, joka kiiltäisi vielä enemmän.

Eräänä päivänä Saituri myi melkein kaiken turhan tavaransa ja osti yhden ainoan, suuren kultakimpaleen. Se kimmelsi kuin auringonpala. Saituri kääri kimpaleen kankaaseen, kantoi sen kädet täristen kylän laidalle ja kaivoi kuopan suuren koivun juurelle. Hän laski kimpaleen syvälle ja peitti kuopan sileällä kivellä.

Siitä lähtien Saituri kävi joka ilta koivun luona. Hän nosti kiven, kuopsutti multaa, vilkaisi kultaansa ja hymyili. Hän ei ostanut uusia saappaita, vaikka vanhoissa oli reikä. Hän ei ostanut lämmintä lamppuöljyä, vaikka ilta pimeni aikaisin. Hän vain katsoi kultaansa, kuin katselisi kaunista kuvaa.

Kylän varis huomasi Saiturin kulkevan samaa polkua joka päivä. Niin huomasi myös eräs ohikulkija, joka ei ollut yhtä rehellinen kuin muut. Mies piiloutui pensaan taakse ja seurasi, kun Saituri nosti kiven ja kumartui kuoppaan. Kun yö tuli ja kylä nukkui, ohikulkija hiipi koivulle, kaivoi nopeasti… ja juoksi tiehensä kultakimpale kainalossa.

Aamulla Saituri tuli kuopalleen. Hän nosti kiven, kuopsutti multaa… ja näki tyhjyyden. Hän henkäisi. Sitten hän huusi. “Minun kultani! Missä minun kultani on?” Hän istui maahan ja hakkasi kevyesti nyrkillä pelkkää kylmää maata. Hänen sydämensä tuntui yhtä tyhjältä kuin kuoppa.

Naapurista saapui Leena-täti, ystävällinen vanha nainen, jolla oli pehmeä huivi ja lempeät silmät. “Mikä hätänä, hyvä mies?” hän kysyi ja istahti Saiturin viereen.

“Kaikki meni!” Saituri sopersi. “Minun kultani varastettiin. Ainoa, mikä minulla oli, oli se kimpale. Kävin katsomassa sitä joka päivä.”

Leena-täti kallisti päätään. “Käytitkö sitä johonkin?”

“En tietenkään!” Saituri sanoi nopeasti. “En osannut päättää mihin. Se oli liian kallisarvoinen käytettäväksi. Minä vain… katselin sitä.”

Leena-täti silitti koivun runkoa ja hymyili hiukan. “No, jos katsominen oli tärkeintä, kaivetaan kuoppaan kivi. Sen voit katsoa ihan yhtä hyvin. Kulta, jota ei käytetä, on kuin kivi: se ei lämmitä jalkoja, ei korjaa kattoa, ei jaa leipää.”

Saituri jäi hiljaiseksi. Tuuli humisi koivun latvassa. Hän muisti kylmän lattian talviöinä, muisti sateen tipat katosta, muisti lapset, joille hän oli vain nyökännyt torilla, kun olisi voinut ostaa heille pullan. Kulta ei ollut tehnyt häntä lämpimäksi eikä lempeäksi. Se oli ollut vain kuopassa.

“Ehkä… ehkä minä olin itsekin kuin kivi”, Saituri kuiskasi.

“Et ole kivi”, Leena-täti sanoi. “Sinulla on sydän. Ja sydän on parasta kultaa, kun se on käytössä.”

Kultaa ei saatu takaisin, mutta päivä alkoi uudella tavalla. Saituri ryhtyi töihin. Hän kantoi puita, korjasi tuoleja ja auttoi kylän sepällä pitämään tulta yllä. Kolikko sinne, toinen tänne. Kun hän sai palkkaa, hän osti vihdoin lämpimät saappaat. Hän osti nauloja ja korjasi kattonsa. Ja kun torilla pieni poika katseli nälkäisenä korvapuusteja, Saituri osti kaksi: toisen pojalle, toisen itselleen.

Koivun juurella kuoppa täyttyi vähitellen mullasta ja ruohosta. Saituri ei kaivanut sitä enää auki. Hän katsoi mieluummin ihmisiä, kuunteli naurua ja tunsi, kuinka hänen sydämensä tuli kevyemmäksi.

Ja jos joku kysyi, mitä hän oppi, Saituri sanoi: “Rikkaus on vasta rikkaus, kun sitä käytetään viisaasti ja jaetaan. Kivi on vain kivi. Mutta hyvä teko lämmittää kuin aurinko.”