Saappaat ja Peikko

Olipa kerran pieni maatalo syvän, pimeän metsän reunalla, jossa asui köyhä mies ja hänen kolme poikaansa. Kaksi vanhinta olivat vahvoja ja käteviä. Nuorin oli nimeltään Saappaat. Hän oli se, joka istui tulisijan ääressä ja tökkäsi tuhkaa, ja kaikki ajattelivat hänen olevan hidas ja haaveilija. Silti hän kuunteli ja tarkkaili, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat.

Maatilan takana oli pala hienoa puutavaraa, joka olisi voinut tehdä perheen rikkaaksi. Mutta kukaan ei uskaltanut hakata sitä. Metsässä asuva peikko ärähteli ja raivosi aina kun joku kohotti kirvestä, ja hän ajoi heidät pois ennen kuin he saivat yhden ainoan tukin kotiin.

Eräänä päivänä isä sanoi: "Meidän täytyy saada puuta, tai jäädymme talvella." Vanhin poika otti kirveensä ja lähti metsään. Hän oli tuskin ehtinyt aloittaa hakkaamista, kun peikko puhkesi kuusien takaa, silmät hehkuen ja ääni kuin ukkonen. "Tämä on minun puutani," peikko möröi. "Jos kosket yhteen puuhun, repän sinut palasiksi kuin oljet!" Vanhin poika pudotti kirveensä ja juoksi hengestään.

Seuraavana päivänä toinen poika yritti. Hän piti kirvestään hieman tiukemmin, mutta hänkin oli lyönyt vain muutaman lastusen, kun peikko tömpsi ulos ja ärähteli. "Tämä on minun puutani! Häivy, tai teen sinusta polttopuita!" Toinen poika, jolla oli vähemmän henkeä kuin veljellään mutta ei enempää rohkeutta, juoksi myös.

Kolmantena päivänä Saappaat nousi tulisijalta. "Anna minun mennä," hän sanoi. Hänen isänsä huokaisi. "Sinä? No, sinä olet vain hyvä lämmittämään tuhkaa." Mutta Saappaat hymyili ja anoi, kunnes hänen isänsä antoi hänelle vanhan kirveen. Saappaat työnsi palan juustoa taskuunsa ja lähti viheltäen.

Hän löysi järeän puun ja alkoi hakata. Lasta, lasta! Metsä kaikui. Sitten peikko tuli napsimalla oksia suurten jalkojensa alla ja muristen: "Tämä on minun puutani! Lopeta, tai murskaan sinut kuin kovakuoriaisen!"

Saappaat ei paennut. Hän ojensi kätensä taskuunsa, veti esiin juuston ja piti sitä ylhäällä ikään kuin se olisi kivi. "Murskaatko?" hän sanoi. "Hmph! Näetkö tämän kiven? Jos et pidä tapojasi, puris tan siitä vettä—ja puristan pahempaa sinusta."

Ennen kuin peikko ehti nauraa, Saappaat puristi juustoa nyrkkinsä. Hera valui sormien välistä. Peikon silmät pullistuivat. "Hän voi puristaa vettä kivestä," peikko mutisi astuessaan taaksepäin. "Ehkä voimme olla ystäviä."

"Hyvin sanottu," sanoi Saappaat. "Katsotaan kuinka vahva olet töissä. Auta minua kaatamaan tämä puu ja kantamaan tukit."

Niinpä peikko työskenteli ja Saappaat työskenteli, vaikka Saappaat oli varovainen iskuillaan. Peikko veti ja raahasi, kunnes hiki valui hänen nenästään. "Kannat ihan mukavasti pieneksi kaveriks," peikko huohotti.

"Voisin kantaa enemmän," sanoi Saappaat, "mutta en saa liioitella. Inhoisin puristaa kiveä ja tulvittaa metsäsi." Peikko nieli ja ei sanonut enempää.

Kun aurinko laski, peikko raapi päätään. "Tule luokseni syömään," hän sanoi. "Jokainen, joka työskentelee metsässäni, ansaitsee illallisen."

"Mielelläni," sanoi Saappaat.

He tulivat peikon luolalle, leveäsuiselle ja savuiselle. Peikko asetti suuren padan tulelle ja sekoitti puuroista vuoren. "Katsotaan kumpi voi syödä eniten," hän virnisti nuolemalla lusikkaa. "Voita, ja saat viedä kotiin mitä haluat varastoistani."

Saappaat katsoi kattilaa ja peikon vatsaa ja hiljaa ryhtyi työhön oman suunnitelmansa kanssa. Kun peikko sekoitti, Saappaat liu'utti vahvan pussin paitansa alle ja sitoi sen suun tiukasti kaulaansa, niin että se roikkui kuin pyöreä vatsa takin alla.

"Valmis?" möröi peikko.

"Valmis," sanoi Saappaat.

He söivät. Peikko kauhoi puuroa kulhollinen kerrallaan. Saappaat lapioitui puuroa suuhunsa—ja suurin osa meni alas piilotettuun pussiin. Peikko huohotti ja puhkui ja jatkoi syömistä. Saappaat hymyili ja taputti valevatsa ansa, joka pullistui ja pullistui.

Lopulta peikko voihki: "Uff! En voi syödä lusikallista lisää."

"Minä voin," sanoi Saappaat iloisesti, "mutta siihen on temppu. Kun tulen täyteen, leikkaan vain pienen reiän tehdäkseni tilaa lisälle." Hän otti veitsensä ja nopealla viilolla leikkasi viillon pussuun paitansa alla. Ulos valui puuro roiskuen lattialle hänen taakseen, missä peikko ei nähnyt. Saappaat huokaisi ikään kuin se olisi helpoin asia maailmassa. "Siinä! Nyt voin jatkaa ikuisesti."

Peikko tuijotti hämmästyneenä. "Jos niin teet, teen samoin!" hän huusi. "Minun täytyy voittaa oma kilpailuni." Ennen kuin Saappaat ehti räpäyttää silmiään, peikko nappasi veitsen ja työnsi sen vatsa ansa.

Se oli syömiskilpailun loppu—ja peikon. Kaatuen ja voihkien hän kaatui lattialle eikä enää liikkunut.

Saappaat seisoi hyvin hiljaa ja kuunteli. Tuli ratak oiti. Luola oli hiljainen. Sitten hän katsoi ympärilleen. Varjoissa hän näki hopean ja kullan täytteitä arkkuja, köysiä ja työkaluja ja hienot uudet kirve et kiiltämässä seinällä.

"Isällä on nyt riittävästi puuta," Saappaat sanoi hiljaa.

Hän otti niin paljon aarretta kuin pystyi kantamaan ja ripusti parhaan kirveen olalleen. Sitten hän palasi maatilalle tähtien valossa nauraen itsekseen pöllöille ja heidän kysymyksilleen.

Kun Saappaat astui ovesta, hänen veljiensä silmät laajenivat. Hänen isänsä leuka putosi. Saappaat kaatoi kirkkaat kolikot pöydälle, kunnes ne kimaltelivat kuin pieni aurinko. "Mistä se tuli?" huusivat veljet.

"Metsästä," sanoi Saappaat. "Eikä siellä ole enää peikkoa estämässä meitä. Huomenna kaadamme puut ja tuomme ne kotiin. Meillä on lämmintä talvella, ja korjaamme katon ennen ensimmäistä lunta."

Ja niin he tekivät. Seuraavana aamuna uuden kirveen välkkyessä he kaatoivat korkeat männyt ja raahasivat suoria tukkeja kotiin, kunnes puupino seisoi korkeampana kuin navetan ovi. Isä katsoi Saappaita ja pudisti päätään ihmeissään. "Luulin, että olet hyvä vain tuhkalle," hän sanoi, "mutta sinussa oli enemmän kuin savua."

Saappaat vain virnisti, tökkäsi tulisijaa ja piti salaisuutensa. Sen jälkeen, kun kukaan kysyi miten he onnistuivat, veljet osoittivat puupinoa ja sanoivat: "Aivot voittavat lihakset, ja rohkeus voittaa äristyksen."

Maatilalla ei koskaan ollut kylmä jälleen, eikä Saappaat enää ollut poika, jota kukaan ei huomannut. Jos hän koskaan ohitti metsän reunan, hän puristi tyhjää kättään ja naurahti muistaen juustoa, puuroa ja kerskailua, joka pelotti peikon.