Saapasjalkakissa

Olipa kerran mylläri, joka jätti kuoltuaan kolmelle pojalleen perinnön. Vanhin sai myllyn, keskimmäinen aasin, ja nuorin sai… kissan. Nuorin huokaisi. “Mitä minä kissalla teen? En voi jauhaa jauhoja enkä kuljettaa säkkejä.”

Silloin kissa venytteli, katsoi poikaa kirkkailla silmillään ja sanoi aivan selkeällä äänellä: “Älä huoli, isäntä. Tarvitsen vain säkin ja parin saappaita. Sitten näytän, mitä osaan.”

Poika hämmästyi, mutta hänellä oli lempeä sydän ja viimeiset kolikkonsa. Hän osti kissalle vahvat nahkasaappaat ja antoi säkin. Kissa puki saappaat ylpeänä, sitoi säkkiin mehevää vehnänlesettä ja hiipi pellon reunaan. Pian se oli kyyristynyt kiven taakse ja jättänyt säkin suuaukon kutsuvasti auki. Utelias jänis kurkisti, livahti sisään herkkujen toivossa – naps – kissa vetäisi naruista ja saalis oli sievästi tallessa.

Seuraavana päivänä kissa tassutteli kuninkaan linnaan. Se kumarsi syvään, asetti jäniksen hopealautaselle ja sanoi: “Majesteetti, Carabasin markiisi lähettää teille nöyrän tervehdyksen ja tämän pikkulahjan.”

“Kuka?” kysyi kuningas, silmät tuikkien.

“Carabasin markiisi”, toisti kissa luontevasti. Kuningas hymyili ja käski kiittää tuntematonta hyväntekijää. Kissa toisti tempun monta kertaa. Kerran se toi pullean fasaanin, toisen kerran kaksi pulloa metsämarjoista tehtyä juomaa, aina samoilla sanoilla: “Carabasin markiisin lahja.”

Aikaa kului. Kissa oli oppinut, että kuningas ja hänen tyttärensä, prinsessa, tekivät usein ajelun joen vartta pitkin. Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä kissa sanoi isännälleen: “Isäntä, mene uimaan tähän kohtaan. Kohta kuninkaan vaunut tulevat. Luota minuun.” Poika ihmetteli, mutta teki työtä käskettyä. Hän kahlasi veteen ja antoi virran viilentää pelkonsa.

Juuri silloin kuninkaan vaunut vierivät paikalle. Saapasjalkakissa ponnahti tielle, huitoi häntäänsä ja huusi: “Apua! Carabasin markiisi on joutunut veden varaan. Hänen vaatteensa veivät ilkeät rosvot!”

Kuningas pysäytti vaunut heti. “Pelastakaa hänet!” Sotilaat juoksivat veteen, nostivat pojan ylös ja kietaisivat hänen ympärilleen pehmeän viitan. Prinsessa kurkisti vaunuista ja hymyili arasti. Kuninkaan ompelijat toivat pian hienot vaatteet, ja poika näytti niissä yhtä jalolta kuin kuka tahansa markiisi. Kuningas sanoi ystävällisesti: “Herra Carabasin markiisi, tulkaa vaunuihini. Jatkakaamme matkaa yhdessä.”

Saapasjalkakissa ei hukannut hetkeäkään. Se kapusi penkereelle ja loikki pitkin tietä niin, että kivet vain kipinöivät. Kun se ehti vehreän niityn laitaan, siellä työskenteli joukko niittäjiä. “Päivää, ystävät!” kissa maukaisi. “Kohta kuningas ajaa tästä ohi ja kysyy, kenen niitty tämä on. Jos vastaatte: ‘Carabasin markiisin’, kuningas ilahtuu ja tuo teille hyvän päivän. Ja jos olette avuliaita, autan teitä vuorostani.”

Niittäjät katsoivat toisiaan, kohauttivat olkapäitään ja virnistelivät kissan saappaille. “Mikäs siinä”, he myöntyivät. Niin kuningas tuli ja kysyi: “Kenen kaunis niitty tämä on?” “Carabasin markiisin!” vastasivat niittäjät yhteen ääneen, ja kissa vilkutti heille salaa.

Tie jatkui viljapeltojen, puutarhojen ja karjalaumojen ohi. Joka paikassa kissa ehti ennen vaunuja ja jutteli ystävällisesti väen kanssa. “Kuninkaan kysyessä sanokaa, että tämä kuuluu Carabasin markiisille”, se supatti. Ja joka kerta vastaus kuului iloisesti: “Carabasin markiisin!” Kuningas oli vaikuttunut. “Teillä on valtavat maat”, hän sanoi pojalle, joka punastui eikä tiennyt, mitä vastata. Prinsessa hymyili uudestaan, ja pojan sydän heilahti kuin tuulessa lepattava lippu.

Vielä edempänä kohosi jykevä linna, jossa asui muodonmuutostensa mahtiin luottava peikko, toisten mielestä ogri. Hän oli kuuluisa siitä, että saattoi muuttua millaiseksi eläimeksi vain. Saapasjalkakissa koputti portille ja marssi sisään reippaasti, sillä se tiesi, että linna oli avain kaikkeen.

“Oletko sinä se kuuluisa peikko?” kissa kysyi kunnioittavasti.

“Olen”, mörähti peikko, jonka ääni jymähti salissa kuin ukkonen. “Voin muuttaa muotoni miksi haluan.”

“Uskomatonta!” kissa huokaisi ja antoi silmiensä laajeta. “Olen kuullut, että voit muuttua vaikka leijonaksi. Mutta kai se on vain tarua?”

“Tähtitotuus!” ärähti peikko ja muuttui oitis valtavaksi leijonaksi. Karjaisu sai ikkunalasit helisemään ja kissan viikset vapisemaan. “Voi sentään!” kissa piippasi ja hypähti pöydälle turvaan. “Taitava olet… mutta osaatko muuttua joksikin pieneksi? Hiireksi vaikka? Sitä en ole ikinä nähnyt.”

“Se on lastenleikkiä”, peikko nauroi, ja samassa huoneen lattialla kipitti pieni harmaa hiiri. Juuri sitä kissa oli toivonut. Yhdellä ketterällä loikalla se nappasi hiiren tassuihinsa, ja seuraavalla silmänräpäyksellä peikosta oli jäljellä vain hiljaisuus ja yksi tyytyväinen naurahdus. “Kiitos esityksestä”, kissa kuiskasi.

Kissa huhuili palvelijoita ja keittiöväkeä, jotka olivat piilossa. “Ei hätää”, se sanoi lempeästi. “Talon herra on poissa. Kuningas on tulossa. Laittakaamme pitoja pitkästä aikaa – Carabasin markiisi on hyvä ja vieraanvarainen!” Keittiössä syttyivät tulet, padat porisivat ja pöydät peittyivät herkkuun.

Kun kuninkaan vaunut kaartavat linnan pihalle, Saapasjalkakissa oli jo portailla. Se kumarsi syvään. “Tervetuloa, majesteetti, Carabasin markiisin linnaan!” Kuningas kohotti kulmakarvojaan, prinsessa taputti käsiään, ja pojan silmät pyöristyivät. “Minunko… linna?” hän kuiskasi kissalle.

“Kyllä, isäntä”, kissa vastasi ja iski silmää. “Sinä olit rohkea, ja minä olin nokkela. Yhdessä teimme totta siitä, mikä äsken vielä tuntui unelta.”

Pitojen aikana kuningas katseli tyytyväisenä komeita saleja, kattokruunujen valoa ja ikkunoista avautuvia peltoja. Hän kuiskasi prinsessalle, prinsessa kuiskasi takaisin, ja molempien katse hakeutui yhä uudelleen Carabasin markiisiin, joka oli ystävällinen, hilpeä ja kiitollinen. Vihdoin kuningas sanoi: “Hyvä herra, teillä on jaloutta sydämessä ja viisautta ystävänne tassuissa. En panisi pahakseni, jos te ja tyttäreni ystävystyisitte oikein kunnolla.”

Ystävyys kasvoi nopeasti. He kulkivat puutarhassa, nauroivat ja kertoivat toiveistaan. Ja kun aika oli sopiva, he järjestivät iloisen hääjuhlan, johon kutsuttiin kaikki niityiltä, pelloilta ja kylistä. Saapasjalkakissa sai kunnian paikan kuninkaan pöydässä, ja sen saappaat kiiltelivät kuin tähdet illan hämärässä.

Siitä päivästä lähtien nuori markiisi piti huolta maistaan viisaasti ja lempeästi. Kissa taas asettui linnaan ja nautti hyvästä elämästä. Se ei juossut hiirten perässä, ellei se tapahtunut leikin ilosta – ja silloinkin se muisti kumartaa kohteliaasti ennen kuin nappasi palan juustoa itselleen.

Ja jos joskus joku huokasi: “Voi, minä sain vain kissan”, Saapasjalkakissa naurahti saappaansa narinaa myöten ja vastasi: “Siinä tapauksessa onni on jo ovellasi.”