Ruma ankanpoikanen

Kesäpäivä oli lämmin ja hiljainen, kun ankkaemo istui kaislojen suojassa pesällään. Hän käänteli muniaan kärsivällisesti, kunnes kuului ensimmäinen naputus. Yksi keltainen poikanen, sitten toinen, pian koko pesä rapisi elämää. Yksi muna oli kuitenkin isompi ja aivan hiljaa.

Lopulta suuri muna rasahti auki. Sieltä kömpi ulos harmaa, kömpelö poikanen, jolla oli pitkät jalat ja hiukan liian pitkä kaula. Hän ei näyttänyt samalta kuin muut. "Onpa omaperäinen lapsi," ankkaemo sanoi lempeästi ja siivitti poikaset kohti pihaa.

Pihalla kanat ja hanhet supisivat. "Katsokaa, miten ruma," joku hihitti. Poikanen punastui höyheniensä alla, eikä tiennyt mihin katsoa. Hän yritti uida nopeasti, uida kauniisti, olla näkymätön. Ankkojen joukossa hän oli aina hiukan liian jotain: liian harmaa, liian hiljainen, liian erilainen.

Eräänä iltana, kun aurinko painui metsän taa, poikanen suuntasi kaislikkoon. "Ehkä jossain muualla on paikka minulle," hän kuiskasi itselleen ja lähti kulkemaan sumuisten lätäköiden ja illan äänien läpi.

Rantaruovikossa hän kohtasi villisorsia ja hanhia. Ne nyökkäsivät kohteliaasti, mutta pudistelivat päitään. "Et taida olla meitä," ne sanoivat. Poikanen jatkoi matkaa, vaikka sydäntä nipisti. Hän oppi uimaan hiljaa virtaa vastaan, nukkumaan tähdet peitteenään ja kuuntelemaan yöllistä metsää.

Eräänä aamuna metsästäjäin huudahdukset rikkoivat sumun. Pam, pam! Koirat ryntäsivät ruovikkoon. Poikanen sukelsi syvälle ja pysyi paikoillaan, kunnes maailma taas rauhoittui. Hän nousi pintaan väsyneenä, mutta hengissä. "Minä selviän," hän kuiskasi ja jatkoi eteenpäin.

Syysmyrskyn aikaan poikanen löysi pienen mökin. Siellä asui vanha mummo, kissa ja kana. "Jää meille, jos osaat kehrätä, pyydystää hiiriä tai munia," mummo sanoi. Poikanen yritti parhaansa, mutta kehrääminen ei onnistunut, hiiret pelkäsivät enemmän kissaa, ja munimisesta ei tullut mitään. Kissa nauroi: "Ole niin kuin me!" Kana kotkotti: "Tai lähde!" Poikanen tiesi vastauksen. Hän kiitti ja lähti takaisin tuulen ja sateen sekaan.

Sitten tuli päivä, jolloin taivas oli kirkas ja kylmä. Korkealla lensi kolme suurta, hohtavan valkoista lintua. Niiden siivet viilsivät ilmaa äänettömästi, ja niiden huuto oli kuin jokin muinainen laulu. Poikasen sydän kipristyi ikävästä. Hän ei osannut selittää, miksi nuo linnut tuntuivat samalla vierailta ja tutuilta. Hän sukelsi veteen piiloon, ettei kukaan näkisi hänen kyyneleitään.

Talvi puri maailmaa kiinni. Vesi jäätyi, ja poikasen pienet jalat palelivat. Eräänä pakkasaamuna hän oli tarttumassa jäähän, kun ohitse kulkeva talonpoika rikkoi jään kepillään ja nosti hänet syliin. Lämmin tupa ja takkatuli pelastivat hänet, mutta talon lapset olivat riehakkaita ja meluisia. Poikanen hätääntyi ja lensi sisään ja ulos, höyhenet pöllysivät ja astiat kolisivat. Kun ovi raottui, hän luikahti takaisin talven valoon ja piiloutui navetan taakse.

Vihdoin kevät tuli sinisenä ja kirkkaana. Jäät sulivat, purot juoksivat, ja maailma tuoksui uudelta. Poikanen ui kirkkaassa lammessa ja huomasi, että hänen siipensä olivat vahvat. Hän nousi vedestä, ravisti vettä höyhenistä ja tunsi itsensä kevyeksi kuin tuuli.

Silloin taivaalta kaartui alas kolme valkoista lintua, samanlaisia kuin syksyllä. Ne laskivat siipensä ja laskeutuivat lammen pintaan. Poikanen tiesi, että hänen oli päätettävä: paeta vai kohdata. Hän sukelsi syvään, nousi pintaan ja ui suoraan kohti niitä. "Jos ne hylkäävät minut, olkoon niin," hän ajatteli.

Mutta mitään pahaa ei tapahtunut. Linnut katsoivat häntä pehmeästi, ja vesi kertoi totuuden. Lammen pinnasta heijastui nuori lintu, jonka höyhenet hohtivat valkoisina kuin pilvi ja kaula kaartui kauniina kuin kysymysmerkki. Poikanen—joka ei enää ollut poikanen—näki viimein itsensä. Hän oli joutsen.

Toiset joutsenet levittivät siipensä hänen ympärilleen. Rannalle kerääntyneet lapset huudahtivat ihastuksesta. Hän muisti menneet päivät: supatukset, kylmän, yksinäiset yöt. Mutta kaikki se oli johdattanut hänet tähän. Hän liukui veden pinnalla, ja aurinko piirsi valoa hänen selkäänsä. Hän ei ollut enää ruma—eikä ehkä koskaan ollutkaan. Hän oli vain ollut kesken.