Rohkea pieni sininen

Blue oli pieni lentokone. Pieni, kirkas ja sininen kuin kesätaivas. Blue asui lentokentällä isompien koneiden kanssa—Silver, suihkukone, ja Red, postilentokone. He lensivät korkealla ja nopeasti, ilman vapinaa. Blue tunsi itsensä pieneksi heidän vieressään.

Blue lensi vain lyhyitä matkoja. Lyhyet matkat tuntuivat turvallisia. Mutta tänään lentokentällä oli uusi pyyntö. Lapsi Hill Valleyssa tarvitsi lelun, joka oli unohdettu lentokentälle. Hill Valley oli kaukana—pilvien yli, vuorten yli, tuulen läpi.

"Blue voi tehdä sen," sanoi lentokenttäpäällikkö.

Blue tunsi moottori lepattavan. "Mutta en ole koskaan lentänyt niin pitkälle."

Silver kierei ohi, loistaen auringossa. "Pystyt siihen, Blue."

Red nyökkäsi. "Rohkeus ei ole pelon puuttumista. Se on lentämistä silti."

Blue nieleski—tai olisi, jos lentokoneet nieleskelevät—ja kierei kiitotielle. Lelu oli turvallisesti sidottuna sen ohjaamoon, pehmeä keltainen nalle punaisella hatulla.

"Valmiina?", kysyi lennonjohtotorni.

Blue hyräili hiljaa. "Valmiina."

Blue kiihdytti. Pyörät nousivat. Maa putosi pois. Blue oli ilmassa!

Aluksi se oli sileitä. Taivas oli kirkas. Blue saattoi nähdä tilkkupeittokentät ja pienet lelutalot alhaalla.

"Tämä ei ole niin pahaa," mutisi Blue.

Sitten tulivat pilvet. Isot, pörröiset, harmaat pilvet. Ne olivat paksut ja raskaat sateesta. Bluen täytyi lentää niiden läpi.

"Rohkeus," kuiskasi Blue. "Voin tehdä tämän."

Pilvet ympäröivät Bluen. Kaikki muuttui harmaaksi. Sade taputti siipejä. Blue ei nähnyt taivasta, ei maata. Vain harmaata.

Bluen moottori änkytti. Pelko hiipi sisään. "Entä jos eksynyt?"

Sitten Blue muisti: Kompassi. Bluella oli kompassi ohjaajamossa. Neula osoitti suunnan. Seuraa neulaa.

Blue lensi suoraan. Pilvi pilven jälkeen. Hitaasti, tasaisesti.

Lopulta: aurinko. Blue purkautui pilvistä. Taivas oli sininen ja kirkas, ja Bluen sydän tunsi itsensä kevyemmäksi.

"Tein sen!", piippasi Blue.

Mutta matka ei ollut vielä ohi. Bluen edessä olivat vuoret—korkeat, kalliosет vuoret. Ilma oli rosoisaa. Tuuli työnsi ja veti. Blue keinui.

"Pelko on kunnossa," sanoi Blue ääneen. "Jatkaminen on rohkeutta."

Blue kiipesi korkeammalle. Vuoret kohoilivat isosti. Lumi peitti huiput. Tuuli ulvoi. Blue piti siivet vakaana, vaikka ne vapisivat.

Sitten: äkillinen tuulenpuuska. Blue kääntyi sivuttain. Leluкarhu liukui. Blue haukkoi henkeä (tai yritti).

"Rauhallisesti," kuiskasi Blue. "Hitaasti."

Blue korjasi siivet. Piti ne vakaina. Tuuli rauhoittui. Karhu liukui takaisin paikalleen.

Blue lensi vuorien yli. Toisella puolella: Hill Valley. Pieni laakso pienillä vihreillä kentillä, joenauha ja punainen katto keskellä—sairaala, missä lapsi odotti.

Blue alkoi laskea. Askel askeleelta. Varovasti. Rauhallisesti. Laskeutumispaikka oli pieni, vain kenttä lipun kanssa. Blue tähtäsi sitä kohti.

Maa lähestyi. Bluen pyörät koskettivat. Pam-pam. Blue oli turvallisesti laskeututenut!

Lääkäri juoksi ulos, heiluen. "Kiitos, Blue! Lapsi tulee olemaan niin onnellinen!"

Blue tunsi lämpimän hehkun sisältä. Lääkäri otti lelukarhu hellästi. Ikkunan läpi Blue saattoi nähdä pienen lapsen sängyssä, hymyilevän ja riemuвtsevat.

Kotimatkalla taivas tuntui isommalta. Pilvet tuntuivat pehmeämmiltä. Vuoret tuntuivat pienemmiltä. Blue oli tehnyt sen. Yksin. Rohkeasti.

Lentokentällä Silver ja Red odottivat.

"Miten oli?", kysyi Silver.

"Pelkäsin," sanoi Blue. "Mutta lensin silti."

Red hymyili. "Se on rohkein lento kaikista."

Blue ei tuntenut itseään enää pieneksi. Blue tunsi itsensä rohkeaksi. Ja siitä päivästä lähtien, kun Blue tunsi pelkoa, Blue muisti: Rohkeus ei ole pelon puuttumista. Se on lentämistä, vaikka siivet vapisevat.

Ja Blue lensi jatkuvasti. Korkealla ja pitkälle, rohkeasti ja sinisesti.