Miralla oli niin pieni käsi, että se piiloutui kokonaan äidin kämmenen sisään, mutta hänen keltaiset saappaansa kuulostivat isoilta ja rohkeilta, kun ne kolistivat puiston polkua pitkin. Oli toripäivä. Ilma oli täynnä naurua, ja vastapaistettujen kanelipullien tuoksu kiherteli kojujen välissä.

Ilmapallot kaikissa väreissä nytkähtelivät naruistaan kuin kärsimättömät kalastajan kohot. Liput heiluivat ja pieni bändi soitti iloista sävelmää viululla ja rummulla. Äiti hymyili. – Katso, omenoita!

Omenapöydän takana seisovalla miehellä oli sammaleenvihreä lakki, ja suuri, ystävällinen nauru kumpusi hänestä. – Kokeile viipaletta, hän sanoi. Mira puri rapsakkaa viipaletta. Se maistui auringolta ja sokerilta.

Juuri silloin tuli tuulenpuuska, ikään kuin joku olisi puhaltanut jättimäisen pillin läpi. – Lakkini! huusi poika kalakuvioisessa paidassa. Punainen lakki purjehti ylös, pyöri nurmikon yllä ja laskeutui läiskis hanhiaitaukseen.

Hanhet olivat isoja ja valkoisia, ja niiden nokka oli kuin oranssi porkkana. Jalat plöpsiivät nurmikolla. Ne katsoivat lakkia. – Sss, sanoi yksi. – Honk, sanoi toinen. Poika puri huultaan, ja hänen silmänsä kiiltyivät.

– Voi voi, sanoi joku. – Meidän pitäisi kertoa henkilökunnalle.

Mira tunsi sydämensä lyövän kuin pieni rumpu vatsassaan. Hanhet olivat melkein yhtä korkeita kuin hänen vatsansa. Ne tuijottivat pyörein silmin. Hän puristi äidin sormia. – Hanhet voivat nipistää, sanoi täti huolestuneena. – Parasta odottaa.

Äiti kyykistyi Miran viereen. – Seison täällä, hän sanoi rauhallisesti. – Sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mutta jos haluat kokeilla, kokeilemme yhdessä.

Mira katsoi poikaa kalakuvioisessa paidassa. Nimikilvessä luki Leo. – Lakkini… hän kuiskasi. Tuntui kuin pieni kipinä syttyisi Miran rinnassa. Hän nieli, nyökkäsi ja laski hiljaa. Yksi. Kaksi. Kolme.

– Haluan kokeilla, hän sanoi. Hän kääntyi omenamiehen puoleen. – Voinko lainata tuota pitkää harjaa?

– Tietysti! sanoi mies. – Olen Rune. Tämä on kuin pitkä lisäkäsi. Ja arvaas mitä? Hanhet pitävät omenista. Ota muutama viipale.

Mira otti harjan toiseen käteen ja muutaman omenaviipaleen toiseen. Hän käveli kohti aitausta. – Hei hanhet, hän sanoi pehmeästi. – Nimeni on Mira. Te saatte omenoita. Minun täytyy vain hakea Leon lakki.

Isoin hanhi, kiiltävin valkoisin höyhenin, tuli eteenpäin ja ojensi kaulansa. – Tuo on varmaan Gullan, kuiskasi Rune hänen takanaan. Gullan räpytteli, hidas räpytys, ikään kuin hän ajattelisi.

Mira ojensi omenaviipaleen aidan läpi. – Tässä sinulle, Gullan. Hanhi otti pienen, varovaisen suupalan. Muut hanhet tönivät toisiaan uteliaasti. Mira laski toisen viipaleen vähän kauemmaksi. – Tuo on sinulle, hän sanoi. – Ole hyvä, jätä lakki rauhaan.

Kun hanhet seurasivat omenaa, Mira työnsi varovasti harjan lakin reunan alle. Tuulenpuuska heilutti lippuja jälleen. Lakki pyöri puoli kierrosta ja vieri kohti vesikaukaloa. – Ei ei ei, kuiskasi Mira ja työnsi kielen ulos keskittyessään.

– Hurraa Mira! joku huusi hiljaa. – Pystyt siihen, toinen ääni kuului. Leo seisoi aidan luona kädet puristettuna sen verkkoon ja hyppi vähän paikallaan.

Harja tökkäsi, lakki kohosi kuin punainen ohukainen. Gullan pysähtyi ja katsoi, mutta Mira piti rauhallisen äänensä. – Tässä, Gullan, lisää omenaa, hän sanoi ja pudotti toisen viipaleen. Hanhi pureskeli tyytyväisenä.

Lakki liukui lähemmäksi aitaa. – Ylety, Leo, sanoi Mira. Hän ojensi sormensa verkon läpi. – Sain sen! hän huusi, kun kangas saavutti hänen kätensä. Pieni riemuhuuto levisi kuin kuplia ilmassa. Joku taputti. Hanhet jatkoivat pureksimista.

Gullan räpytteli jälleen, melkein kuin nyökkäys. Mira nauroi. – Kiitos jakamisesta, hän sanoi hanhille. – Ja näkemiin.

Äiti laski kätensä Miran olalle. – Mikä nokkela idea omenoiden käytöstä, hän sanoi. Rune nojasi harjaan. – Olit ystävällinen ja selkeä. Hanhet pitävät siitä.

Mira tunsi jotain lämmintä rinnassaan, kuin pieni aurinko, joka valaisi koko hänen kehonsa. Hän pujotti pari omenan siementä taskuunsa. – Nämä ovat rohkeuden siemeniä, hän kuiskasi itselleen.

Leo veti lakin päähänsä jälleen. – Kiitos, Mira! hän sanoi ja hymyili niin leveästi, että kala hänen paidassaan melkein ui.

– Ole hyvä, sanoi Mira. Hänen saappaansa kolistivat jälleen, kun hän ja äiti kävelivät eteenpäin kojujen välissä. He vilkuttivat Runelle ja hanhille. Gullan vastasi pehmeällä honkkauksella, ja kaikki tuntui kirkkaalta ja valoisalta ja vähän isommalta sisällä.

Miran askeleet kuulostivat erityisen rohkeilta.