Punaiset kengät
Kerran oli pieni tyttö nimeltä Karen. Hän oli hyvin köyhä ja kulki usein paljain jaloin. Talvella hänen jalkansa muuttuivat punaisiksi kylmästä, ja kesällä ne olivat pölyisiä ja kipeät. Ystävällinen vanha nainen kylässä ompeli hänelle parin kenkiä punaisesta kangastilkusta. Ne olivat kömpelöt eivätkä kovin hienot, mutta Karen rakasti niitä, koska ne olivat hänen.
Pian sen jälkeen Karenin äiti kuoli, ja maailma tuntui harmaalta. Hautajaisten päivänä Karen käytti punaisia kenkiä, koska ne olivat ainoat kengät, jotka hänellä oli. Ihmiset kuiskasivat että punaiset kengät eivät sopineet niin surulliseen päivään, mutta Karen ei ymmärtänyt. Kun pieni saattue kulki ohitse, upea vaunu pysähtyi. Sisällä istui rikas, vanha rouva, joka sääli yksinäistä tyttöä. Hän otti Karenin kotiinsa ja päätti hoitaa häntä kuin omaansa.
Vanha rouva oli ystävällinen ja tiukka. Hän varmisti että Karen oppi kirjaimensa, piti hiuksensa harjattuna sileiksi ja puki siistejä, kunnollisia vaatteita. Vanhat punaiset kengät poltettiin, ja Karenille luvattiin uudet – mustat ja järkevät – kirkkoa varten. Kun Karen oli tarpeeksi vanha konfirmoitavaksi, vanha rouva vei hänet suutarille. Ikkunassa seisoi kiiltävä pari punaisia kenkiä, hienoja kuin ruusu. Vanhan rouvan silmät olivat heikot. Hän luuli niiden olevan mustat. Mutta Karen tiesi niiden olevan punaisia, ja halu pisti hänen sydäntään kuin neula. Hän osoitti niihin. Kengät ostettiin, ja suurena konfirmaation sunnuntaina Karen puki ne.
Ihmiset tuijottivat. Punaiset kengät kirkossa! Urut soivat, hymni nousi kuin siivet, mutta Karen ajatteli jalkojaan. Kun hän astui ulos kirkosta, vanha sotilas punatukaisella ja kainalosauvoilla iski hänelle silmää. Hän napautti hänen kenkiään kepillään ja sanoi: "Mitkä kauniit tanssikengät! Jatka tanssimista!" Sanat tuntuivat kuin pieni loitsu. Karen punastui, mutta hänen jalkansa tekivät pienen hypyn itsestään. Vaunussa vanha rouva ei huomannut; hänen silmänsä olivat heikot, ja hän puhui vain hyvästä käytöksestä.
Sen päivän jälkeen Karen ei voinut unohtaa kenkiä. Hän käytti niitä kun ei olisi pitänyt. Eräänä iltana kaupunki piti juhlat, ja vaikka vanha rouva oli sairas ja tarvitsi häntä, Karen livahti pois ja puki punaiset kengät. Kun hän ylitti torin, vanha sotilas ilmestyi ja napautti niitä vielä kerran. "Tanssi sinun täytyy", hän kuiskasi. Viulut alkoivat salissa, ja kengät alkoivat hyppiä. Karen tanssi ja tanssi. Hän yritti pysähtyä, mutta kengät eivät päästäneet häntä. Hän pyörähti ulos kirkkaasta salista, ohi kirkon, mukulakivien ja peltojen yli, läpi tummien metsien ja pitkin yksinäisiä teitä. Yö lankesi, aamu tuli, ja silti hän tanssi. Hänen hiuksensa sotkeutuivat, hänen kasvonsa kalpenivat, ja kyyneleet valuivat, mutta punaiset kengät pitivät tiukasti.
Hän tanssi ohi pienen kirkon, jonka ikkunat hohtivat kynttilänvalossa. Enkeli näytti katsovan ulos ovelta. Karen huudahti: "Ole hyvä – ole armollinen!" Mutta kengät pyörittivät hänet pois. Sydämessään hän muisti vanhan rouvan ja tiesi ettei ollut ollut tosi. Lopulta, uupuneena ja vapisevana, hän saavutti pyövelin talon – miehen raskaan kirveen kanssa, jota kutsuttiin kun lakeja täytyi noudattaa. "Ole hyvä", hän pyysi, "en voi ottaa näitä kenkiä pois. Leikkaa ne pois. Pelasta minut."
Pyöveli katsoi häntä ystävällisesti ja sanoi: "Minua ei pyydetä vapauttamaan ihmisiä tanssimisesta, lapsi. Mutta jos sydämesi todella kääntyy pois ylpeydestä ja kohti hyvyyttä, yritän." Karen nyökkäsi itkeessään. Sitten, koska ei ollut muuta keinoa, hän vapautti hänet punaisista kengistä ainoan tavan jolla hän pystyi – ottamalla pois hänen jalkansa. Hän sitoi hänet hyvin ja antoi hänelle kainalosauvat ja parin puujalkoja. Ja punaiset kengät, Karenin pienet jalat vielä niiden sisällä, juoksivat pois tanssien peltojen yli ja alas tietä, eivät koskaan väsyen.
Karen oppi kävelemään uudelleen, hitaasti ja nöyrästi. Hän meni pappilan taloon ja pyysi työskennellä keittiössä. Hän lakasi lattiat, pesi kattilat ja luki Raamattua iltoina. Hän lauloi hiljaa ikkunalla ja yritti, päivä päivältä, olla lempeä ja hyvä. Hän toivoi vain rauhallista sydäntä.
Sunnuntaina hän halusi mennä kirkkoon. Hän pukeutui yksinkertaisesti ja lähti kainalosauvoillaan. Mutta kirkon ovella punaiset kengät ilmestyivät – ilman tyttöä käyttämään niitä – kiertyen ja kumartaen, tukkien hänen tiensä. Karen vapisi ja meni kotiin. Toinen sunnuntai hän yritti uudelleen, ja jälleen punaiset kengät tanssivat hänen edessään muistuttaen häntä hänen ylpeydestään. Hän rukoili: "Rakas Jumala, auta minua. Opeta minua rakastamaan mikä on oikein enemmän kuin mitään kirkasta." Siitä lähtien Karen jäi kotiin sunnuntaisin ja kuunteli kirkonkelloja kaukaa. Hän huolehti papin lapsista ja lohdutti sairaita, jotka tulivat ovelle. Hänen sydämensä kasvoi hiljaiseksi ja ystävälliseksi.
Eräänä päivänä kellot soivat makeammin kuin koskaan. Auringonvalo täytti pienen huoneen, jossa Karen istui, ja hän ei tuntenut enää painoa rinnassaan – vain keveyttä, kuin laulavaa tuulta. "Nyt", hän kuiskasi, "nyt haluaisin niin kovasti olla kirkossa." Ja sillä hetkellä oli ikään kuin seinät avautuivat ja urujen musiikki huuhteli hänen läpi. Hänen kasvonsa loistivat, ja hän hymyili. Hän kumarsi päänsä, ja hänen väsynyt sydämensä hiljeni.
Ihmiset sanoivat että kellonköydet soivat itsestään sinä päivänä. He kantoivat Karenin kirkkoon ja laskivat hänet ystävällisen, viileän kiven alle. Vanhaa sotilasta punatukalla ei nähty enää. Punaiset kengät eivät koskaan tanssineet ovella enää. Ja Taivaassa, jossa kukaan ei kysy mitä käytit, Karenin sielu seisoi puhtaassa ilossa, kevyt jaloillaan vihdoin, ikään kuin hän olisi aina tiennyt oikeat askeleet.
Ne, jotka muistivat hänet, kertoivat lapsilleen: Ylpeys voi vetää sinua nopeammin kuin omat jalkasi. Mutta nöyrä sydän oppii todellisimman tanssin – sellaisen, jota mikään kenkä ei hallitse.
