Punahilkka

Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli punainen huppu. Äiti oli ommellut hupun rakkaudella, ja se sopi tytölle niin hyvin, että kaikki kutsuivat häntä Punahilkaksi.

Eräänä kirkkaana aamuna äiti pakkasi koriin tuoretta leipää, mansikoita ja hunajaa. "Viekötkö nämä mummolle?" äiti pyysi. "Totta kai!" Punahilkka vastasi iloisesti.

Äiti silitti tytön poskea. "Muista kaksi asiaa: pysy polulla ja älä juttele vieraille." Punahilkka nyökkäsi. "Muistan, äiti."

Metsässä ilma tuoksui sammaleelta ja auringonsäteet tanssivat puiden latvoissa. Linnut visersivät, ja pieni puro solisi polun vieressä. Punahilkka käveli kevyin askelin, kori kainalossa.

Silloin tiheiköstä astui esiin suuri harmaa susi. Sen silmät kiilsivät kuin märät kivet, ja sen ääni oli pehmeä kuin sammal. "Hyvää päivää, pieni tyttö. Minne matka?"

Punahilkka muisti äidin sanat, mutta susi hymyili niin kohteliaasti, että tyttö unohti varoituksen. "Mummon luo. Vien herkkuja, jotta hän jaksaa paremmin," Punahilkka sanoi.

"Voi kuinka kilttiä!" susi sanoi ja kailotti kohteliaasti. "Katso noita kukkia. Eikö mummo ilahtuisi kauniista kimpusta?" Susi viittoi metsänreunaan, jossa metsäorvokit ja kielot tuoksuivat.

Punahilkka ajatteli mummoa ja hänen iloista hymyään. "Varmasti ilahtuisi!" hän sanoi ja poikkesi polun reunalle. Hän poimi yhden kukan, sitten toisen, ja kohta koriin sujahti pieni kimppu.

Sillä välin susi tiesi oikotien. Se juoksi äänettömästi eteenpäin kohti pientä, valkoista mökkiä, jossa mummo asui. Susi koputti oveen ja sanoi ohuella äänellä: "Se olen minä, Punahilkka."

Mummo kurkisti ikkunasta ja näki vilauksen harmaasta hännästä. Hän oli viisas, yritti olla pelkäämättä ja kuiskasi: "Astupa sisään, ovi on raollaan." Sitten mummo piiloutui nopeasti ruokakaappiin, jossa oli hyllyllä hillopurkkeja ja pannumyssy.

Susi loikkasi sisään, kietoutui mummon pehmeään yöhuiviin ja painui sänkyyn. Se vetäisi peiton korviin ja pisti mummon yömyssyn päähänsä. Kaikki oli valmista huijausta varten.

Vähän ajan kuluttua Punahilkka tuli perille. Hän koputti: kop, kop. "Mummo? Se olen minä."

"Tule vain, kultaseni," vastasi outo, käheä ääni.

Punahilkka astui sisään. Huoneessa tuoksui tee ja puhtaiksi pesty lattia. Mummon sängyssä lepäsi jokin, joka näytti mummolta, mutta… vähän erilaiselta.

"Mummo, onpa sinulla suuret korvat!" Punahilkka sanoi ja asetti korin pöydälle.

"Jotta kuulisin sinut paremmin, kultaseni," vastasi sängystä ääni.

"Mummo, onpa sinulla suuret silmät!"

"Jotta näkisin sinut paremmin, armas lapsi."

"Mummo… onpa sinulla oudon karvaiset kädet!"

"Jotta voisin halata sinua lämpimämmin," ääni sanoi, ja peitto liikahti.

Punahilkka pysyi rauhallisena, mutta hänen sydämensä jyskytti. "Mummo, onpa sinulla suuret hampaat!"

Silloin susi hymyili liikaa. Sen kulmahampaat vilkkuivat. Punahilkka ymmärsi: tämä ei ollut mummo lainkaan. Hän perääntyi askeleen, muisti äidin sanat ja tunsi rohkeuden kipinän sisällään.

"Apua!" hän huudahti ponnekkaasti. "Täällä on susi!"

Metsän polulla kulkeva ystävällinen metsuri kuuli huudon. Hän avasi mökin oven ja sanoi lempeällä mutta lujalla äänellä: "Nyt riittää, susi. Tämä ei ole oikea tapa."

Susi säpsähti, hyppäsi sängystä, sotkeutui peittoon ja sinkosi ikkunasta ulos. Se juoksi niin nopeasti, että vain pölypilvi jäi jäljelle. Metsä otti sen takaisin syliinsä, kauas pois mökiltä.

Kaapin ovi narahti, ja mummo tuli ulos pölyä pyyhkien. "Voi, Punahilkka! Sinä olit urhea ja viisas," hän sanoi ja halasi tyttöä tiukasti.

He keittivät teetä ja asettivat leivän, mansikat ja hunajan pöydälle. Punahilkka kertoi kaiken tarkasti. Mummo nyökkäili. "Joskus rohkeus on sitä, että kuuntelee sydäntään ja pyytää apua ajoissa."

"Minä muistan äidin neuvon paremmin," Punahilkka sanoi. "Pysyn polulla, enkä puhu vieraille."

Metsuri saattoi heidät kotiin ilta-auringon kullatessa puiden rungot. Linnut lauloivat jo iltalauluaan, ja puro solisi hiljaa kuin keinuva tuutulaulu.

Siitä päivästä lähtien Punahilkka kulki metsän polkuja iloisena mutta viisaampana. Ja susi, jos se joskus kurkisti pensaasta, muisti mökin ikkunan ja puisti päätään: huijaus ei ole koskaan oikea tie. Ja niin kaikki olivat turvassa, ja tarina sai lempeän lopun, joka lämmitti sydäntä joka kerta, kun se kerrottiin uudelleen.