Poika joka huusi sutta

Kylän yläpuolella, kumpuilevalla rinteellä, nuori paimenpoika vartioi lampaitaan. Aurinko kiipesi taivaalle ja heinät kahisivat kuin hiljainen meri. Kaikki oli rauhallista, ehkä liiankin rauhallista. Paimenpoika potkaisi pikkukiveä ja huokaisi. Hän kaipasi jännitystä.

Silloin hänelle tuli päähän kepponen. Hän hyppäsi suurelle kivelle, varjosti suunsa ja huusi koko kylälle: susi, susi! Huuto kiiri laakson yli ja sai varikset lehahtamaan ilmaan.

Kyläläiset pinkaisivat rinteelle, kädet täynnä sauvoja ja köysiä, koira edellään haukkuen. He katsoivat jokaiseen pensaaseen, jokaiseen varjoon. Mutta susi oli vain pojan huulilla. Lampaat märehtivät tyytyväisinä. Paimenpoika nauroi. Kyläläiset eivät nauraneet.

Ole varovainen sanojesi kanssa, sanoi eräs vanha paimen. Luottamus on kevätjäätä: se kestää, kun astut hiljaa. Poika nyökkäsi, mutta seuraavana päivänä pitkä tyyni hetki venyi jälleen ikuisuudeksi.

Hän huusi toistamiseen: susi, susi! Tällä kertaa kylästä lähti väkeä vähemmän ja hitaammin. Kun he saapuivat ja näkivät pelkän pilailijan, heidän katseensa koveni. Tämä oli viimeinen kerta, he varoittivat. Poika katui hetken, mutta katumus suli kuin kaste ruohoon.

Illan hämyssä, kun varjot pitenivät ja metsästä tuli tummempi vihreä, rinteelle ilmestyi harmaa varjo. Sillä oli keltaiset silmät ja varovaiset, hiljaiset askeleet. Susi liukui esiin mäntyjen välistä. Poika nielaisi ja huusi koko sydämestään: susi, oikeasti susi! Hän puhalsi pilliin pitkän, hälyttävän sävelen, joka vieri alas kylään.

Mutta ovien takana pudisteltiin päätä. Hän leikkii taas, sanottiin. Kukaan ei tullut. Silloin susi syöksähti. Lampaat säikähtivät ja sinkoilivat joka suuntaan kuin valkoiset pilvenriekaleet tuulessa. Poika yritti suojata laumaansa sauvallaan ja äänellään, mutta susi oli nopea ja viisas. Se ajoi lauman hajalle ja vei pienen karitsan mukanaan metsän varjoihin. Rinne jäi hiljaiseksi, täyteen levottomia määkynöitä ja raskasta katumusta.

Aamunkoitteessa poika käveli kylään pää painuksissa. Hän kertoi kaiken, ilman selityksiä ja vitsejä. Minä valehtelin, eikä minua uskottu, ja siitä tuli vahinkoa. Kyläläisten kasvot olivat väsyneitä ja surullisia, ei vihaisia. He lähtivät hänen kanssaan rinteelle, haravoivat polkuja ja puronvarsia. Osa lampaista löytyi, märkinä mutta turvassa. Karitsa ei palannut.

Vanha paimen pysähtyi pojan viereen. Luottamus rakentuu hitaasti ja särkyy nopeasti, hän sanoi hiljaa. Mutta sitä voi korjata, jos jaksaa tehdä oikein, kerta toisensa jälkeen. Poika nyökkäsi, ja tällä kertaa nyökkäys tarttui sydämeen.

Viikkojen mittaan poika teki työnsä tarkasti. Hän laski lampaat, seurasi pilviä, oppi lukemaan metsän ääniä. Hän ei huutanut huvin vuoksi, ei edes, kun oli tylsää tai yksinäistä. Kylän kanssa sovittiin merkki: yksi pitkä pillinvihellys tarkoitti vaaraa.

Eräänä harmaana iltana metsän reunassa välähti taas keltaista. Poika nousi, ei huutaakseen turhaan, vaan puhaltaakseen yhden pitkän, selkeän vihellyksen. Kylä kuunteli ja lähti liikkeelle. He tulivat yhdessä, koirat edellä, ja susi kääntyi takaisin pimeään. Rinteelle jäi rauha, ja pojan sisään uusi, lämmin tunne: luottamus oli alkanut neuloutua takaisin, silmukka silmukalta.

Siitä päivästä lähtien poika tiesi, että sana on hänen tärkein työkalunsa. Kun sana pitää paikkansa, sitä kuunnellaan. Ja kun se pysyy totena, apu tulee silloin kun sitä eniten tarvitaan.