Pikkuveljen purjehdusretki

Aamulla meri kimmelsi kuin taskuun piilotettu salaisuus. Pikkuveli seisoi laiturilla ja katseli valkoisia purjeita, jotka kulkivat hiljaa pitkin vettä.

"Tänään sinä saat tulla mukaan", sanoi isosisko Aino ja nosti veneeseen kirkkaankeltaisen pelastusliivin. "Mutta muista: kuuntele tuulta ja meitä." Pikkuveli nyökkäsi niin vakavasti, että lokki tirskui kuin olisi ymmärtänyt.

Veneen nimi oli Sini. Se oli vanha puuvene, jonka kylki oli sileä kuin rantakivi ja ruori pieni, juuri sopiva Pikkuveljen käsille. Isoveli Oskari nosti purjeen, ja purje pullistui kuin suuri valkoinen pilvi. Tuuli sanoi: "Huhuu, lähdetään!"

Vesi lotisi, ja Sini liukui eteenpäin. Lokit piirtelivät taivaalle koukeroita, ja kaukana näkyi pieni saari, joka näytti sammuneelta valkoiselta kynttilältä. "Mennään tuonne piknikille", Aino ehdotti. "Sinä saat olla tänään pieni perämies."

Pikkuveli piti ruorista kiinni. Se ei tuntunut pelottavalta, vain jännittävältä, kuin olisi ohjannut suurta, hyrisevää unta. "Vasemmalle pikkuisen", Aino ohjasi. "Hyvä! Näetkö nuo vaaleat viirut veden pinnassa? Se on matalaa. Pidetään väliä."

He saapuivat saarelle. Kivet olivat lämpimiä ja sileitä, ja meressä tanssi auringonpaloja. He söivät voileipiä, mansikoita ja juustoa. Pikkuveli rakensi kivistä pienen tornin ja antoi sille nimen: Särkän Sydän.

"Muistetaan tuuli", Oskari sanoi, kun oli aika lähteä kotiin. "Se vaihtaa mieltään yhtä nopeasti kuin lokki vaihtaa suuntaa." Pikkuveli nauroi, mutta katsoi taivaalle. Pilvet kulkivat nyt nopeammin, ja aaltojen reunat olivat terävämmät.

Kun purje jälleen nousi, tuuli puhalteli lujempaa. Sini nyökkäsi aalloille kuin tervehtien. Yhtäkkiä kuului läpsähdys. Yksi köysi oli livahtanut irti, ja purje läpsytteli levottomana.

Pikkuveli muisti, miten Oskari oli solminut solmun. Hän kyykistyi, tunsi köyden karhean ihollaan ja sitoi sen rauhallisesti. "Noin", hän sanoi itselleen hiljaa. Sini huokasi tyytyväisenä ja kulki taas suorassa.

Silloin merelle hiipi sumu. Ensin vain kepeä harso, sitten paksumpi, kuin joku olisi puhaltanut höyryä teekannusta. Maailma muuttui hiljaiseksi. Lokki katosi utuun, ja kaukaiset äänet pehmenivät.

"Ei hätää", Aino sanoi lempeästi. "Kuunnellaan. Meri puhuu." Jossain kumisi kellon kilahdus. "Se on poijun kello", Oskari kuiskasi. "Se kertoo, missä on turvallinen väylä."

Pikkuveli seisoi ruorin vieressä ja kuunteli. Kilahdus tuli ja tuli uudestaan, aina samasta suunnasta. Tuuli hipaisi hänen poskeaan ja näytti, minne kääntyä. Sumuun ilmestyi tummia varjoja: rantaviiva, kuusien latvat, kotilaituri jossain kaukana.

"Vielä vähän oikealle", Pikkuveli sanoi rohkeasti. Hän muisti viirut vedessä ja poijun kellon. Sini seurasi ääntä. Sumun seasta nousi punavalkoinen merimerkki, kuin iso karkkitanko, joka hymyili. He kiersivät sen niin kuin Oskari oli opettanut.

Sitten sumu alkoi ohentua. Taivas avautui taas siniseksi, ja aurinko häikäisi. Laituri odotti. Joku koira haukahti iloisesti rannassa, kuin olisi huutanut: "Tervetuloa kotiin!"

Kun köydet oli kiinnitetty, Aino taputti Pikkuveljen olkaa. "Hyvin ohjattu, kapteeni." Oskari nosti peukalon pystyyn. Pikkuveli hymyili. Hänen sydämessään tuntui siltä kuin siellä olisi pieni purje, joka jo tiesi, miten tuuliin vastataan.

Illalla Pikkuveli laski kylpyammeeseen leikkiveneen. Hän puhalsi varovaisen tuulen ja kuiskasi: "Huhuu, lähdetään." Leikkivene lipui vaahdon halki, ja kylpyhuoneen seinät olivat hetken ajan suuria valkoisia pilviä. Meri oli ystävä, kun sitä kuunteli. Ja Pikkuveli tiesi, että huomenna tuuli voisi taas kertoa uuden tarinan.