Pikku piparkakku-ukko

Oli sateinen iltapäivä, ja pieni keittiö tuoksui kanelilta ja inkivääriltä. Mummo kauli taikinaa, painoi muotilla pienen ukon, antoi rusinasilmät ja sokerinapit, ja pisti hänet uuniin paistumaan. Mummon vieressä ukko siivosi pöytää ja hyräili hiljaa.

Kun uuninluukku avattiin, tapahtui jotakin ihmeellistä. Pikku piparkakku-ukko hypähti pelliltä, venytteli keksikäsiään ja kiljahti iloisesti. Hän pinkaisi lattian poikki kuin pieni ruskea salama.

– Juokse, juokse minkä kerkiät! Et minua kiinni saa, minä olen pikku piparkakku-ukko!

Mummo ja ukko säikähtivät ja lähtivät juoksuun. He kipittivät keittiöstä pihalle kumisaappaat läpsyen. Mutta piparkakku-ukko loikki portailta nurmikolle ja kohti tietä, sokerinapit kimmelsivät kuin pienet tähdet.

Polun varrella makoili naapurin kissa. Se kiepsautti häntäänsä ja silmät välkkyivät. – Miauu, pieni herkku, tule tänne! se maukui.

Piparkakku-ukko vain naurahti ja spurttasi ohi. – Juokse, juokse minkä kerkiät! Et minua kiinni saa, minä olen pikku piparkakku-ukko! Kissa lähti perään, ja pian sen takana hölkkäsi mummo ja ukko.

Tien vieressä koira nosti päänsä. – Hau! Mikä siellä menee? Näyttää välipalalta! Se liittyi letkaan, kieli lerpallaan ja häntä viuhuen. Piparkakku-ukko oli nopea kuin tuulenpuuska. Hän juoksi pellon halki, ja takana hölskyi kokonainen letka: kissa, koira, mummo ja ukko.

Pellolla laidunsi lehmä. – Muu, pysähdyhän, pikku murunen, se ammui ystävällisesti, mutta uteliaana sekin pukkasi mukaan.

Silloin piparkakku-ukko kiiti aitaportista ja yli niityn, jossa perhonen lennähti hänen nenänsä ohi. – Juokse, juokse minkä kerkiät! Et minua kiinni saa, minä olen pikku piparkakku-ukko! hän lauloi, ja jokainen askel tuoksui joululta.

Lopulta polku päättyi virtaavan joen rantaan. Vesi liplatti ja kupli, ja se näytti kylmältä. Piparkakku-ukko pysähtyi. Hän tiesi, että jos hän kastuisi, hän pehmenisi ja murenisikin.

Rannan kiveltä nousi ylväästi kettu, sileäkarvainen ja silmät viisaasti sirrillään. – Päivää, pikku matkailija, kettu sanoi lempeällä äänellä. Joen yli on vaikea mennä yksin. Minun häntäni on kuiva ja kevyt. Hyppää kyytiin, niin vien sinut turvallisesti.

Piparkakku-ukko kurkisti virtaa. Toisella puolella odotti vapaa pelto ja uusi seikkailu. Takana lähestyivät mummo, ukko ja eläimet, hengästyneinä mutta sitkeinä. Kettu heilautti häntäänsä houkuttelevasti.

– No hyvä on, piparkakku-ukko sanoi, ja hyppäsi ketun hännälle. Kettu liukui veteen äänettömästi kuin varjo.

Pian vesi nousi. – Nouse selkääni, ettei häntä kastu, kettu ehdotti kohteliaasti. Piparkakku-ukko kapusi selälle. Kun virta syveni, kettu sanoi: – Parempi on olla olallani, siinä pysyt kuivana. Piparkakku-ukko siirtyi ketun olalle.

Joen keskellä kettu kuiskasi: – Aivan turvallisin paikka on nenälläni. Siinä olet kaikkein korkeimmalla. Piparkakku-ukko, joka oli juossut koko päivän eikä halunnut pehmetä, hypähti kevyesti ketun nenälle. Hän näki joen välkkyvän ja rannan lähestyvän. Hän huokasi helpotuksesta.

Silloin kettu teki yhden nopean, taitavan liikkeen. Naps! Kettu avasi suunsa, ja pikku piparkakku-ukko katosi kuin murunen kesätuuleen.

Rannalle ehti joukko perässä juoksijoita. He näkivät ketun lipuvan pois tyytyväisenä, ja joella leijui vain pieni kanelin tuoksu. Mummo tarttui ukkoa kädestä. – Voi pientä seikkailijaa, hän sanoi hiljaa. – Olipa hän nopea ja rohkea.

He kääntyivät kotiin päin, ja kissa ja koira seurasivat. Illalla keittiössä uuni lämpeni taas. Mummo leipoi uusia pikkuleipiä ja tarinoin, miten pikku piparkakku-ukko juoksi niityn yli kuin tuuli, lauloi lauluaan ja etsi omaa tietään.

Ja vieläkin, kun uuni lämpiää ja kaneli tuoksuu, joku hymyilee ja kuiskaa: Juokse, juokse minkä kerkiät! Et minua kiinni saa, minä olen pikku piparkakku-ukko.