Pikku, pikku vanha nainen

Olipa kerran pikku, pikku vanha nainen. Hän asui pikku, pikku mökissä pikku, pikku kylän laidalla. Mökissä oli pikku ovi, pikku ikkuna ja pikku, pikku hellanreuna, jolla porisi usein pikku keitto. Seuranaan hänellä oli pikku kissa, joka kehräsi kuin pieni teepannu: pss-pss-pss.

Eräänä pikku, pikku päivänä pikku, pikku vanha nainen lähti pikku kirkolle. Kirkonkellot soivat kilin-kilin, ja polku kiemurteli koivujen välistä. Kun jumalanpalvelus oli ohi, nainen kulki kirkon pihamaan poikki ja huomasi polun reunassa jotakin. Se oli pikku, pikku luu.

“Hmm,” sanoi pikku, pikku vanha nainen. “Tästä tulisi pikku, pikku keitto.” Hän kumartui, nosti pikku luun varovasti koriinsa ja lähti kotiin. Tuuli kuiskasi, lehdet rapisivat, ja pikku kissa asteli vierellä häntä pystyssä.

Kotona nainen pesi pikku, pikku luun, laski kattilaan pikku vettä, lisäsi pikku porkkanan ja ripauksen suolaa. Keitto porisi hiljaa: blup, blup, blup. Ilta hämärtyi, ja kun keitto sai hautua, pikku, pikku vanha nainen haukotteli. “Aika mennä nukkumaan,” hän sanoi, sammutti pikku lampun ja kömpi pikku sänkyynsä. Pikku kissa käpertyi tyynyn viereen.

Silloin, aivan kuin kaukaa pihan portilta, kuului hiljainen kuiskaus, hiirenhiljaa: “Anna takaisin luuni.”

Pikku, pikku vanha nainen avasi silmänsä. “Kuulinpa kummia,” hän sanoi ja veti peittoa leuan alle. “Se oli varmaan vain tuuli.”

Hetken päästä, tällä kertaa pikku, pikku kuistilta, kuului hieman kuuluvammin: “Anna takaisin luuni.”

“Voi sentään,” nainen kuiskasi. Hän nousi, sytytti pikku lampun ja kurkisti ovelle. Pimeys oli pehmeä kuin villahuopa, eikä mitään näkynyt. Hän sulki oven, istahti sängylle ja silitti pikku kissaa.

Sitten, aivan sängyn jalkopäästä, aivan läheltä, kuului selvästi ja kirkkaasti: “Anna takaisin luuni.”

Pikku, pikku vanha nainen otti rohkeasti hengityksen. “Kuka sitä pyytää?” hän kysyi mahdollisimman lempeällä äänellä.

Pimeään ilmestyi pikku, pikku varjo, valkea kuin maitosavu ja kevyt kuin villalanka. “Minä,” sanoi varjo kohteliaasti. “Se luu on minun. Olin matkalla, ja se jäi tänne. Saanko sen takaisin?”

Pikku, pikku vanha nainen nyökkäsi. “Totta kai. Anteeksi, en tiennyt.” Hän meni pikku keittiöön, avasi pikku kaapin ja otti sieltä pikku luun. “Ole hyvä.”

Varjo hymyili niin, että sen hymy oli kuin kuun sirppi. “Kiitos,” se sanoi. “Sinun keittosi tuoksuu hyvälle.”

“Maista pikku vihanneskeittoa, jos haluat,” nainen ehdotti. “Se on lämmin ja lempeä.”

Varjo pudisti kevyesti päätään. “Minun iltapalani on toisenlainen,” se kuiskasi naurahtaen pikku naurun. Sitten se nosti pikku kättään, vilkutti ja hävisi ilmaan kuin aamun usva.

Pikku, pikku mökki oli taas hiljainen. Nainen laski luun paikaltaan pois, laittoi kattilaan lisää porkkanaa ja perunaa ja söi pikku, pikku kulhollisen lämmintä keittoa kissansa kanssa. “On parempi kysyä kuin ottaa,” hän sanoi ja hymyili.

Siitä pikku, pikku yöstä alkaen pikku, pikku vanha nainen muisti aina kysyä luvan, kun löysi jotakin. Ja jos tuuli joskus kuiskasi: “Anna takaisin luuni,” hän kuiskasi takaisin: “Jos se on sinun, se palaa sinulle.” Sitten hän sammutti pikku lampun ja nukkui hyvin pikku, pikku aamuun asti.