Pieni vaaleanpunainen ruusu

Vanhan puutarhan nurkassa, harmaan matalan muurin suojassa, nukkui pieni ruusunnuppu. Se oli vaaleanpunainen kuin aamurusko, mutta vielä kätkettynä omaan vihreään taloonsa. Talo oli tehty pienistä vihreistä ovista ja ikkunoista, jotka suojasivat nuppua tuulelta ja kylmältä.

Pieni ruusu kuuli mehiläisten hyrinän, lintujen laulun ja joskus naurua muurin takaa. Se mietti: Millainen on maailma vihreän talon ulkopuolella? Ajatus jännitti ja vähän pelottikin, joten hän sulki ovensa tiukasti ja odotti.

Eräänä kevätaamuna aurinko kurkisti pilven raosta. Sen säteet olivat lempeitä ja kultaisia. Aurinko koputti varovasti vihreään oveen. "Kop, kop, pieni ruusu", aurinko kuiskasi. "Avaa ovesi ja päästä minut sisään. Minulla on lämpöä sinulle."

"En vielä", pieni ruusu vastasi. "Pelkään, että sinä poltat poskeni."

Aurinko hymyili. "Olen tänään hyvin hellä", se sanoi. Mutta pieni ruusu piti ovensa kiinni.

Sitten tuli tuuli. Se vihelsi ja tanssi muurin ylitse. "Avaa ovesi, pieni ruusu!" tuuli nauroi. "Tanssitaan yhdessä. Minä laulaisin sinulle laulun."

"En», kuiskasi ruusu. "Sinä olet liian vauhdikas. Revit mekkoni."

Tuuli huokaisi ja jatkoi matkaansa. Pian pilvet kerääntyivät ja sade saapui. "Tip tip, kop kop", sade naputti vihreää ovea. "Avaa ovesi. Minulla on raikasta juomaa juurillesi."

"En uskalla", sanoi pieni ruusu. "Sinä kastelisit hiukseni ja vilustuisin."

Niin ruusu pysyi pimeässä, suojassa ja hiljaa. Siellä oli lämmintä ja tuttua, mutta kovin ahdasta. Hän mietti, miltä maailma tuntuisi, tuoksuisi ja näyttäisi. Hän unelmoi sinisestä taivaasta, perhosten siivistä ja päivänpaisteesta.

Yön tullen tähdet syttyivät. Maa rutisti ruusun juuria lempeästi. "Aika tulee, pieni", maa kuiskasi. "Kasvu tuntuu uudelta, mutta sinä et ole yksin."

Seuraavana aamuna aurinko palasi. Se ei kiirehtinyt. Se ojensi säteensä kuin lämpimät kädet. "Pieni vaaleanpunainen ruusu", aurinko sanoi pehmeästi. "Sinä olet rohkea jo nyt. Raota ovesi ihan vähän. Minä lämmitän. Kun on aika, sade antaa sinulle juomaa, ja tuuli laulaa hiljaa. Me olemme ystäviäsi."

Pieni ruusu veti syvään henkeä. Hän tunsi jännityksen vatsassa, mutta myös pienen pisaran iloa. Hän raotti vihreää oveaan pikkuisen. Auringon suudelma oli niin kevyt, että se kutitti. Ruusu rohkaistui. Hän työnsi ovia hiukan lisää. Vihreä talo avautui, ja vaaleanpunaiset terälehdet kurkistivat päivänvaloon.

"Voi!" pieni ruusu huokaisi. "Maailma on näin kirkas!"

Mehiläinen lensi ohi ja hyräili tervehdyksen. Linnut visersivät: "Tervetuloa!" Pieni ruusu avasi sydämensä, terälehti terälehdeltä, kunnes hänestä tuli oikea ruusu, pehmeä ja tuoksuva.

Pilvi liukui taivaalle ja sade palasi, tällä kertaa hyvin hiljaa. "Saanko tulla?" sade kysyi.

"Saat", pieni ruusu vastasi. Vesipisarat kutittivat lehtiä, ja juuret joivat tyytyväisinä. Se tuntui hyvältä, ei ollenkaan pelottavalta.

Sitten tuli tuuli. Se ei riehunut, vaan kuiskasi. "Saanko laulaa sinulle?"

"Laula vain", ruusu sanoi. Tuuli kuivasi pisarat ja lauloi, ja ruusu heilautti varovasti varttaan musiikin tahdissa. Hän nauroi, koska se kaikki oli uutta ja ihanaa.

Siitä päivästä lähtien pieni vaaleanpunainen ruusu katseli maailmaa muurin yli. Taivas oli sininen kuin lupa, perhonen pysähtyi hetkeksi hänen terälehdelleen, ja aurinko kulki päivän halki kuin ystävä, joka ei koskaan kyllästy.

Illalla, kun varjot pitenivät, ruusu sulki terälehtiään hiukan levätäkseen. Alhaalla varressa uinui toinen, vielä pienempi nuppu. Pieni vaaleanpunainen ruusu kuiskasi: "Kun aika on, avaa ovesi. Maailma on lempeämpi kuin luulet, ja ystävät auttavat sinua kasvamaan."

"Yritän", sanoi pieni nuppu unisella äänellä.

Ja niin puutarha hengitti yhdessä auringon, tuulen ja sateen kanssa, ja pieni vaaleanpunainen ruusu tiesi: rohkeus alkaa pienestä raosta. Kun sen uskaltaa tehdä, valo täyttää koko maailman.