Pieni tulitikkutyttö

Oli uudenvuodenaatto. Lunta satoi hiljaa, ja kaupungin kadut narskuivat kylmästä. Pieni tyttö kulki varovaisin askelin, ohut hame päällään ja punaiset kädet kouristuneina. Hänellä oli esiliinassaan nippu tulitikkuja myytävänä. Ikkunoiden takana loistivat kynttilät, höyryävä keitto tuoksui, ja nauru helähti – mutta kadulla tuuli nipisteli poskia kuin terävä neula.

Tytön kengät olivat kadonneet päivällä kiireessä, ja nyt hän oli paljain jaloin. Hän pysähtyi talon kulmaukseen, missä seinä antoi hiukan suojaa. Kotiin hän ei uskaltanut mennä vielä, sillä hän ei ollut myynyt ainuttakaan tikkua, ja kotona oli kylmä eikä ruokaa. Hän puristi pieniä puutikkuja kädessään ja kuiskasi itselleen: "Vain yksi tikkua lämmöksi. Vain pieni valo."

Hän raapaisi yhden tulitikun. Siitä syttyi kirkas, kultainen kipinä, kuin oma pieni aurinko pimeään. Liekissä tyttö näki kuvan: ison, rätisevän takan, joka huokui lämpöä. Hän ojensi käsiään kohti hehkua, ja poskia alkoi pistelemään ihanasti. Mutta kun tuli hiipui, takka katosi, ja jäljellä oli vain kylmä kiviseinä.

Hän raapaisi toisen tikun. Nyt liekissä avautui juhlapöytä: valkoinen liina, kiiltäviä lautasia ja keskellä suuri, höyryävä hanhi, jonka tuoksu täytti ilman. Hanhi melkein liiteli pöydältä tytön luo, ikään kuin se olisi tahtonut tarjota siipensä suojaa. Liekki välkähti, sammui – ja pimeys tuli takaisin. Tyttö vetäisi takkinsa lähemmäs, mutta se oli liian ohut pitämään kylmän loitolla.

Kolmas tikku. Pamahtaen ja sihisten liekki nousi korkealle, ja tyttö näki joulukuusen, joka oli niin suuri, että sen latva hipoi kattoa. Kynttilät paloivat vihreissä oksissa kuin pienet tähdet, ja kuusen koristeet helisivät hiljaa. Sitten yksi kynttilä kohosi yhä ylemmäs, muuttui oikeaksi tähdeksi ja putosi taivaalla viivana. Tyttö muisti isoäidin sanat: "Kun tähti putoaa, joku saa uuden kodin taivaassa."

Neljäs tikku värisi tytön sormissa. Liekki avautui kuin lämmin syli, ja siinä seisoi hänen rakas isoäitinsä – ei väsyneenä ja sairaana, vaan lempeänä ja iloisena, silmissä se sama valo, joka oli lohduttanut tyttöä ennenkin. "Isoäiti", tyttö huokaisi, "ota minut mukaan. Täällä on niin kylmä, ja minä kaipaan sinua."

Tyttö raapaisi nopeasti tikun toisensa jälkeen, ettei isoäidin kuva katoaisi. Liekit syttyivät kuin pieniä aamunkoittoja, ja kaikki muuttui kirkkaaksi: oli lämpöä, musiikkia, tuoksuja, pehmeitä käsiä. Isoäiti nosti tytön syliinsä. He kohosivat yhdessä valoa kohti, paikkaan, jossa ei ollut nälkää, kylmää, eikä yksinäisiä iltoja – vain rauha, ilo ja ikuinen lämmin koti.

Aamulla kaupunkilaiset löysivät tytön talon kulmauksesta. Hän istui hiljaa, poskilla hento hymy ja vieressään nippu palaneita tikkutähteitä. "Voi, miten kylmä yö", ihmiset sanoivat ja pudistivat päitään. He eivät tienneet, millaisia ihmeitä tyttö oli nähnyt ja kuinka lempeä valo oli hänet ympäröinyt.

Mutta siitä päivästä lähtien monet katsoivat kulmia tarkemmin ja avasivat ovensa herkemmin. Sillä jokainen pieni liekki voi olla jollekin toivo – ja jokainen meistä voi sytyttää sen.