Pieni merenneito

Meren syvänteissä kimalteli korallipalatsi, jossa meren kuningas ja hänen tyttärensä asuivat. Nuorin prinsessa oli pienin ja uteliain. Hän keräsi hylkyjen helmiä, kuunteli siskojensa tarinoita auringon lämmöstä ja lintujen laulusta ja laski päiviä siihen hetkeen, kun saisi täyttää viisitoista ja nousta pintaan.

Syntymäpäivänsä aamuna hän kohosi vihdoin aaltojen läpi ja näki maailman, josta oli unelmoinut. Meri välkkyi, ilma tuoksui suolaiselta vapaudelta. Kauempana purjehti laiva, ja sen kannella tanssi ihmisten juhla. Prinssi, jolla oli lempeä hymy, katseli taivasta, joka syttyi ilotulitteista. Kun myrsky nousi, aallot paiskoivat laivaa. Pieni merenneito sukelsi läpi kuohujen ja kantoi tajuttoman prinssin rantaan. Hän laittoi pojan turvallisesti hiekalle ja lauloi hiljaa, kunnes aamu sarasti. Silloin rannalle saapui tyttö temppelistä, ja prinssi avasi silmänsä. Merenneito sukelsi takaisin, eikä prinssi nähnyt hänen pelastajaansa.

Kotona meren alla pieni merenneito ei saanut prinssiä mielestään. Hän halusi kulkea maassa, nähdä taivaan joka päivä ja kertoa pelastaneensa hänet. Hän kysyi isoäidiltään ihmisistä ja kuunteli, kuinka ihmisten elämä oli lyhyempi, mutta heillä oli läpitunkeva kaipaus ja tarve valita oikein. Merenneito tunsi sydämensä sykkivän uudella tavalla.

Hän ui pimeään rotkoon, missä meren noita asui. "Tiedän, mitä tahdot", noita sihahti. "Voit saada jalat ja kulkea ihmisten luona. Jokainen askel kuitenkin nipistää kuin terävät simpukankuoret. Ja annat minulle äänesi, sen kauneimman, mitä sinulla on. Muista myös: jos prinssi rakastuu toiseen ja avioituu, aamunkoitteessa muutut meren vaahdoksi." Pieni merenneito mietti hetken. Sitten hän nyökkäsi. Meren noita vangitsi laulun pieneen simpukkaan ja antoi juoman, joka kimmelsi kuin kuuvalo.

Rannalla merenneito joi rohkeasti. Maailma pyörähti, ja kun hän avasi silmänsä, hänellä oli jalat. Prinssi löysi hänet ja vei linnaansa. Hän ei voinut puhua, mutta hänen naurunsa ja katseensa kertoivat paljon. Hän tanssi kuin aalto, vaikka jokainen askel pisti kuin neula. Prinssi piti hänestä, vei hänet puutarhoihin ja veneajeluille, ja he juttelivat ilmein ja elein. Mutta öisin prinssi kertoi haaveksien siitä tytöstä, jonka luuli pelastaneen hänet rannalla.

Eräänä päivänä valtakuntaan saapui naapurimaan prinsessa. Kun prinssi näki hänet, hän henkäisi: se oli sama tyttö, joka oli seisonut rannalla aamuna, jolloin hän heräsi. Hän uskoi, että tyttö oli hänen pelastajansa. Pian soivat häät, ja meri huokaisi. Pieni merenneito hymyili urheasti, vaikka sydän tuntui säröilevän. Hän tiesi, mitä aamunkoitteessa tapahtuisi.

Yöllä hänen siskonsa nousivat aalloista. Heidän pitkät hiuksensa olivat lyhyet ja suolavedestä takkuiset. "Olemme käyneet meren noidan luona", he kuiskivat ja ojensivat hopeisen veitsen. "Jos palaat mereen tämän avulla, saat häntääsi takaisin ja vältät vaahdon. Mutta sinun pitäisi luopua rakkaudesta tavalla, joka rikkoo toisen sydämen." Pieni merenneito katsoi nukkuvaa prinssiä ja morsianta, jotka pitivät toisiaan kädestä. Hän tunsi, että todellinen rakkaus ei ota väkisin eikä satuta.

Aamun ensi valoihin hän hiipi hiljaa kannelle. Hän kuiskasi mielessään hyvästit, heitti veitsen syvyyksiin ja hyppäsi aaltoihin. Vesi muuttui valkoiseksi vaahdoksi hänen ympärillään – mutta silloin lämmin tuulenhenkäys nosti hänet ylös. Hänen ympärillään leijui olentoja, kevyitä kuin aamu-usva. "Me olemme ilman tyttäriä", ne sanoivat. "Sinä et kadonnut, koska valitsit myötätunnon. Hyvien tekojen ja lempeiden tuulien kautta voit vähitellen ansaita sen, mitä sydämesi kaipaa, ja nähdä vielä kerran ne, joita rakastat."

Pieni merenneito hymyili. Hän lensi meren yllä ja kaupunkien yli, toi viilentävää tuulta uupuneille lapsille ja kantoi terveisiä aalloilta merenkulkijoille. Hän ei ollut enää vain meren tytär, ei myöskään ihmisten. Hän oli nyt oma itsensä – rohkea, lempeä ja vapaa – ja hänen tarinansa jatkui, kuin meri, joka ei koskaan lakkaa laulamasta.