Peukalo-Liisa

Olipa kerran nainen, joka toivoi pientä lasta. Vanha noita antoi hänelle ihmeellisen ohran jyvän ja neuvoi: “Istuta tämä ruukkuun.” Nainen teki työtä käskettyä, ja pian ruukusta nousi vihreä verso. Kun nuppu avautui, sen sisältä paljastui pieni tyttö, tuskin peukalon pituinen. Nainen antoi hänelle nimen Peukalo-Liisa.

Liisa nukkui saksanpähkinän kuoressa ja souti kukkamaljassa tulppaanin terälehdillä. Eräänä yönä rämeikön sammakko huomasi hänet. “Täydellinen miniä pojalleni!” se kurnutti ja nappasi Liisan leveälle lumpeenlehdelle keskelle lammikkoa. Sammakko aikoi naittaa hänet kömpelölle sammakonpojalleen ja lähti valmistelemaan mutaista kotia.

Liisa itki hiljaa. Mutta lammen pienet kalat kuulivat. Ne purottelivat hampaillaan lumpeen varren poikki, ja lempeä virta kuljetti lehden pois. “Kiitos!” Liisa kuiskasi. Aurinko kuivasi kyyneleet ja tuuli työnsi lumpeen turvalliseen poukamaan.

Silloin suuri kovakuoriainen hurautti paikalle, nappasi tytön ja vei hänet korkeaan puuhun. “Katsokaa, miten kaunis!” kuoriainen kehui. Mutta muut kuoriaiset pudistelivat päätään: “Hänellä on vain kaksi jalkaa, ei tuntosarvia! Kumma olento.” Kuullessaan pahat sanat kuoriainen häpesi ja laski Liisan takaisin kukalle. “Sinä ansaitset paikan, jossa sinua arvostetaan,” Liisa sanoi, ja kiitti, vaikka sydän tuntui yksinäiseltä.

Kesän hän eli niityllä. Hän punoi itselleen vaatteen heinänkorsista, joi aamukasteesta ja tanssi päivänpaisteessa. Mutta kun syksy kääntyi talveksi, kylmä hiipi jokaiseen terälehteen. Liisa löysi peltohiiren kolon ja kolkutti varovasti. “Tule, pieni vieras,” hiiri vinkaisi. “Minulla on lämmin koti ja jyvävarasto.” Liisa auttoi siivoamaan, kertoi tarinoita ja lauloi hiiren iloksi.

Hiiren naapuri oli rikas myyrä, joka ei pitänyt auringosta eikä linnuista. Myyrä ihastui Liisan laulun heleään sävyyn ja päätti: “Sinun on hyvä elää maan alla, minunkanssani.” Liisan sydän alkoi jyskyttää. Hän kaipasi valoa, kukkia ja taivasta.

Eräänä päivänä myyrän kaivamasta käytävästä löytyi kylmä, liikkumaton pääskynen. “Hyvä, ettei se enää laula,” myyrä jupisi. Mutta Liisa kyykistyi linnun luo, peitti sen lämpimästi ja kuiskasi: “Älä pelkää.” Yön pimeydessä hän toi höyheniä ja villaa, kunnes linnun rinnassa sykki elämä. Kevään ensi valossa pääskynen räpäytti siipiään. “Sinä pelastit minut. Kun aika koittaa, muistan sinut,” se visersi ja lensi taivaalle.

Myyrä asetti hääkellot soimaan syksyksi, kauas auringosta. Liisa oli ystävällinen, mutta sisimmässään hän tiesi: en ole syntynyt elämään pimeässä. Kun kesän viimeinen päivä saapui, pääskynen sukelsi pellon ylle. “Tule selkääni,” se lauloi. “Vien sinut paikkaan, jossa kukat eivät palellu.” Liisa kiipesi linnun lämpimän sulkavaipan suojaan. Tuuli lauloi, maat ja vedet jäivät kauas, ja he lensivät kohti etelän sinistä taivasta.

He saapuivat maahan, jossa appelsiinipuut tuoksuivat ja kukat aukeilivat kuin pienet auringot. Jokaisessa kukassa asui piskuinen keiju. Erään liljan sydämestä nousi nuori kukkakeijujen prinssi kruunu hiuksillaan ja siivet selässään. “Tervetuloa kotiin, matkailija,” hän sanoi hymyillen. Hän oli juuri Liisan kokoinen, ja hänen katseensa oli lempeä kuin lämmin kesäsade.

“Saanko tarjota sinulle paikan meidän puutarhassamme?” prinssi kysyi. “Voit jäädä, jos haluat. Täällä jokainen valitsee oman polkunsa.” Liisa katsoi aurinkoa, kuuli pääskysen iloisen kirkunan ja hymyili. “Haluan jäädä,” hän vastasi. Prinssi asetti hänen hartioilleen kasteenkevyet siivet. “Nimesi olkoon Toukokuunkukka,” hän sanoi, “sillä sinä tuot kevään mukanasi.”

Ja niin Peukalo-Liisa lensi ensimmäisen kerran omin siivin. Hän lähetti kiitoksen peltohiirelle ja toivoi myyrällekin valon pilkahdusta. Pääskynen rakensi pesänsä lähelle, jotta ystävät näkivät toisensa usein. Liisa oppi, että pienikin voi olla ponteva, lempeys on voimaa ja oma ääni johdattaa valoon. Ja jos joskus istut hiljaa kukkatarhassa, saatat kuulla, kuinka pieni siipi hipaisee poskeasi ja kevät kuiskaa: “Täällä on koti.”