Pekka Mustikkamaassa

Oli kirkas kesäaamu ja äidin syntymäpäivä. Pekka halusi viedä parhaimman lahjan minkä tiesi: sinisiä, makeita mustikoita. Hän otti pienen korin ja lähti metsään, sydän täynnä innostusta.

Metsä tuoksui sammalelta ja lämpimältä neulasilta. Linnut lauloivat, mutta mustikoita ei näkynyt missään. Pekka kurkisti mättäiden alle ja pensaiden varjoihin, näki vain kiiltäviä lehtiä. Hän istahti kannolle ja huokaisi. "Eivätkö mustikat pidä minusta?"

Silloin aivan jalanjuuressa kilahti jokin. Pieni mies sinisessä hatussa kurkisti mustikanlehden takaa. "Mikä hätänä, poika?" hän kysyi heleästi.

"Etsin lahjaa äidille. En löydä marjoja", Pekka sanoi.

"Mustikat ovat arkoja isoille. Jos olisit pieni kuin me, näkisit aivan toisin", sanoi mies ja kumarsi. "Minä olen Mustikkamaan kuningas."

Kuningas kopautti kevyesti taikasauvaansa. Maailma venyi ja kasvoi. Lehdet muuttuivat suuriksi sateenvarjoiksi, ja sammal oli pehmeää kuin paksu matto. Pekka huomasi olevansa pikkuruinen! Heti esiin vilisti joukko sinimekkosia mustikkapoikia, posket suloisen sinisinä.

"Tervetuloa!" he hihkuivat. "Tule, näytämme polun, jota et huomannut."

He nostivat varovasti lehdenkulmaa, ja sen alta paljastui kymmeniä tummansinisiä palloja. Pekka nauroi ilosta. "Olin kulkenut suoraan ohi!" Hän ja mustikkapojat poimivat, poimivat ja poimivat. Sormet sinersivät ja hymy kasvoi. Siili saapui tuhisevana kantamaan täyttyviä kuppeja, ja orava hyppäsi oksalta, häntä pörröinen kuin lämmin huivi.

"Kyytiin!" orava naksautti. "Viemme teidät sinne, missä varjot ovat sopivat ja marjat makeimmat."

He ratsastivat oravan selässä, metsä kohisi kuin hiljainen meri. Kuningas istui Pekan olkapäällä, kevyenä kuin käpy. "Muista kiittää metsää", hän kuiskasi. Pian he tulivat aurinkoiselle aukiolle, jossa maa punersi pienistä helmistä. Puolukkatytöt tanssivat punaisissa hameissaan, hiukset hehkuvina.

"Tervetuloa Puolukkamaahan!" lauloi Puolukkakuningatar, jonka kruunu oli kahdesta kiiltävästä lehdestä. "Äitisi pitää varmasti puolukkahillosta. Autamme teitä."

He poimivat yhdessä. Puolukkatytöt opettivat iloisen laulun: "Yksi marja koriin, kaksi kiitos metsään." Pekka lauloi mukana ja tunsi, miten kiitollisuus kutitteli sydäntä. Kaksi koria täyttyi, toinen sininen, toinen punainen. Päivä kallistui iltapäivään ja varjot pitenivät.

Silloin närhi huudahti latvasta: "Ilta tulee!" Kuningas nyökkäsi. "On aika saattaa sinut kotiin."

Orava vei heidät juurakolta juurakolle, ketterästi ja varmasti. Kun he saapuivat metsäpolun alkuun, kuningas pysähtyi. Pekka kumarsi syvään.

"Kiitos avusta", hän sanoi. "Ilman teitä minulla olisi tyhjä kori."

Kuningas hymyili. "Sinä etsit lahjaa rakkaudella. Metsä avaa ovensa sellaisille." Hän kosketti kevyesti Pekan kenkää. Yhdessä silmänräpäyksessä maailma palautui tavalliseen kokoonsa. Pekka oli taas oma itsensä, mutta korit olivat edelleen täynnä metsän aarteita.

"Näkemiin!" huusivat mustikkapojat ja puolukkatytöt lehtien lomasta. Pekka heilautti kättään. Sitten he olivat jo pelkkää kuisketta tuulessa ja oravan hännän havinaa.

Kotona äiti avasi oven. "Pekka! Ja mitkä marjat!" Hänen silmänsä loistivat. He pesivät marjat, leipoivat piirakan ja keittivät hilloa. Keittiö tuoksui metsältä ja sokerilta.

"Mistä sinä nämä löysit?" äiti kysyi hymyillen.

Pekka virnisti ja painoi sormen huulilleen. "Ystävien avulla."

Kun ilta pimeni, Pekka asetti tyhjän korin oven viereen, valmiiksi seuraavaan aamuun. Hän kuiskasi ikkunasta pimeään: "Kiitos, Mustikkamaa." Ja jos oikein tarkasti kuunteli, saattoi kuulla pienen kellon kilahduksen vastaukseksi.