Olki, hiili ja papu

Pienen mökin keittiössä porisi kattilassa papuja. Liesi rätisi, lattialla rapisi olkia, ja mummo hyräili. Yhtäkkiä yksi pullea papu hyppäsi reunan yli. Se kierähti lattialle ja huudahti: "Huh, olipa lähellä!"

Uunin kolosta loikkasi kipinä, joka oli kasvanut pieneksi, punaiseksi hiileksi. Se sihahti iloisesti: "Minäkin tahdon nähdä maailman!" Silloin nurkasta liukui esiin pitkä, kevyt olki. Se kuiskasi: "Minä lähden mukaan. Yhdessä on hauskempaa."

Niin papu, hiili ja olki päättivät paeta keittiöstä. He livahtivat ovenraosta ja lähtivät tielle. Papu pyöri pikkusormea pienempänä pallona, hiili hypähteli ja pihisi, ja olki suhahti kevyesti tuulessa.

"Minne me menemme?" papu kysyi.

"Vaikka mäen taakse!" hiili vastasi. "Siellä on varmasti seikkailu."

"Ja varovasti mennään," olki sanoi. "Minä olen ohut kuin viiva."

He kulkivat niityn halki ja nuuhkivat kesän tuoksua. He kertoivat toisilleen, mistä tulivat: papu kattilasta, hiili kuumasta pesästä ja olki luudasta. He nauroivat pienille äänilleen: papu poksahteli, hiili sihisi, olki suhisi.

Mutta pian he saapuivat puron rantaan. Vesi lirisi kirkkaana ja kylmänä. "Voi ei," papu sanoi. "Minä en osaa uida."

"En minäkään," hiili tuumasi. "Ja jos kastun, minä sammun."

Olki vilkuili veteen ja nosti päänsä reippaasti. "Minulla on idea. Olen pitkä ja suora. Minä voin olla silta. Te vain kuljette minun päälläni yksi kerrallaan."

"Oletko varma?" papu kysyi.

"Olen," olki vastasi, ja asettui varovasti puron yli. Se oli aivan kuin kapea kultainen viiva veden yllä.

Hiili rohkaistui ensimmäiseksi. "Minä menen!" se sanoi ja hyppäsi oljen päälle. Vesi lorisi, ja hiili kuuli kylmien pisaroiden äänen. "Apua, tämä on korkealla!" se kiljahti, pysähtyi keskelle ja sihahti jännityksestä. Se oli kuuma, ja oljen reunaan ilmestyi pieni kipinä.

"Varovasti!" olki kuiskasi. Mutta kipinä kasvoi rapsahtavaksi rätinäksi. Olki lehahti hetkeksi liekille, räsähti ja antoi periksi. Hiili säikähti, tippui suoraan veteen ja sanoi: "Pssss!" Sitten se sammui, aivan hiljaa, ja katosi puron pohjalle.

Olki paloi puhki ja jäi puron reunalle pienenä tuhkapilvenä. Papu jäi rannalle yksin. Ensin papu pelästyi niin, että oli ihan hiljaa. Sitten se muisti, miltä hiilen hassu "psss" oli kuulostanut. Ja voi, papua alkoi naurattaa. Nauru kupli ja kupli, kunnes – poks! – papu halkeili keskeltä auki.

"Voi minua!" papu voihkaisi ja piteli kylkeään. Silloin polkua pitkin tuli pieni räätäli neulatyyny kainalossa. Hän kuuli papun pienen parahduksen ja pysähtyi.

"Mikäs hätänä, pieni ystävä?" räätäli kysyi lempeästi.

"Nauroin liikaa," papu sanoi. "Halkeilin kahteen osaan. Ja ystäväni sammui vedessä."

Räätäli nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Joskus nauru menee vatsaan asti. Minä autan." Hän otti esiin mustan langan ja ohutta hienompaa neulaa. Piip, paap, piip, paap – hän ompeli papun varovasti kiinni.

"Noin," räätäli sanoi ja puhalsi kevyesti. Papulla oli nyt siisti musta ommel kyljessä. "Muista: nauraa saa, mutta ystäviä ei koskaan jätetä yksin pelon hetkellä. Ja siltoja tehdään yhdessä, ettei kukaan pala loppuun."

Papu kiitti ja pyörähti iloisesti. Se katseli puron yli, missä tuuli tanssitti tuhkaa ja vesi lorisi. Papu päätti kulkea varovaisemmin ja muistaa hiilen rohkeuden ja oljen avuliaisuuden. Sitten se jatkoi matkaa, hiljaa hyräillen.

Siitä päivästä lähtien jokaisessa pavussa on musta ommel kyljessä. Se on merkki pienestä seikkailusta, rätisevästä sihahduksesta ja siitä, miten nauru voi joskus mennä ihan pienen matkan liian pitkälle.