Nils Holgerssonin ihmeellinen matka

Etelä-Ruotsissa, Skånessa, asui poika nimeltä Nils Holgersson. Hän ei välittänyt kotitöistä ja kiusasi eläimiä: nyppi kukkoa, säikäytti kissan ja heitti kiviä sorsille. Vanhemmat huokailivat. Eikö Nils koskaan oppisi kuuntelemaan?

Eräänä sunnuntaina, kun vanhemmat olivat kirkossa, mökin nurkasta pilkahti esiin haltija. Nils nauroi ja yritti napata sen. Poks! Haltija sipaisee ilmaa, ja Nils kutistui peukalon kokoiseksi. Yhtäkkiä hän kuuli jokaisen eläimen puheen – jokainen tuhahdus oli sana.

Juuri silloin taivas täyttyi villihanhien huudoista. Niiden yläpuolella kaarteli viisas johtaja, Akka Kebnekaiselta. Nilsin oma kotihanhi, Hanhi-Martti, levitti siipensä. Se oli aina haaveillut vapaudesta. "Tulkaa, minäkin lähden!" se honotti. Nils yritti estää, takertui Marttiin – ja seuraavassa hetkessä he nousivat ilmaan, pihapiiri jäi pieneksi kuin leikkimökki.

Villihanhet tarkastelivat tulokkaita. "Saako tuo ihminen tulla mukaan?" joku ärisi. Akka mittaili Nilsin katsetta. "Saat lentää kanssamme, jos olet hyödyksi ja opit kunnioittamaan jokaista siipeä ja sorkkaa." Nils nielaisi ja nyökkäsi. Niin alkoi ihmeellinen matka yli Ruotsin.

He liukuivat kimaltelevien järvien yllä, joilla tummat metsät kurottivat varjojaan. Pelloilla traktoreiden vanhat urat kiilsivät kuin hopeiset nauhat. Saaristossa vesi lomittui satoihin saariin kuin palapeli. Kaupungit näyttivät leikkikaupungeilta: sillat olivat hienoja nauhoja ja tornit kuin nuppineuloja. Nils oppi eläinten salat ja maisemien tarinat. Hän huomasi, miten joka paikka oli jonkun koti.

Mutta maassa hiipi myös Smirre Kettu. Se vilkuili iltaa vasten ja nuoli huuliaan. "Hanhipaisti", se kuiskasi pimeydelle. Kerran Smirre väijyi rannalla, kun hanhet nukkuivat kallioluodolla. Nils hiipi hiljaa, keräsi kiviä ja naputti ne vastakkain. Kipinät sinkoilivat, Smirre säikähti ja luovi tiehensä. Toisella kerralla Nils ripusti kilisevän kellon oksaan polulle. Kun kettu lähestyi, kello helisi ja koko parvi heräsi lentoon. "Hyvin tehty, peukalopoika", Akka nyökkäsi.

Matkalla Nils oppi auttamaan. Hän irrotti kalalangasta harmaahaikaran jalan ja talutti eksyneen hanhenpoikasen takaisin emoilleen. Hän kantoi kadonneen avaimen jälleen kalastajamökille ja oppi, että pieni teko voi olla jollekin koko maailma. Yöllä, kun revontulet liehuivat Lapin yllä kuin vihreät nauhat, Akka kertoi: "Nils, taika murtuu vasta, kun sydämesi muuttuu – kun suojelen enemmän kuin otan."

Kesän mittaan Nils ei enää kiusannut, vaan kuunteli. Hän keräsi pehmeitä korsia pesiin, varoitti myrskyistä ja jakoi viimeiset marjat muiden kanssa. Silti hän kaipasi kotiin. Hän ajatteli äidin puuroa ja isän hiljaista hymyä. "Kun syksy tulee, lennämme takaisin", Akka lupasi.

Syksyn viileys saapui, ja parvi kaartoi Skånen ylle. Nils näki oman pihansa – pienuuteenkin tottunut sydän pomppasi ilosta. Mutta pihalla odotti vaara: isä teroitti veistä. "Hanhi-Martti joutaisi joulupöytään", hän tuumi. Nils syöksyi väliin. Hän juoksi veitsen ja hanhen väliin, huitoi pienillä käsillään, huitaisi tuohuslyhdyn valon isän silmiin ja huusi niin lujaa kuin peukalo voi: "Älkää! Martti pelasti minut monta kertaa! Minäkin lupaan muuttua!"

Isä pysähtyi, kuin joku olisi painanut taukoa. Hän näki hanhen suojelevan pientä olentoa ja kuuli äidin huokaisun. Silloin pihan laidalla sammal heilahti. Haltija astui esiin, katsoi Nilsin tiukasti ja lempeästi yhtä aikaa. "Olet oppinut kuuntelemaan ja pitämään huolta. Taika on valmis", hän sanoi.

Poks – maailma kasvoi takaisin oikeaan kokoon. Nils seisoi pihalla omankokoisena, pöly housuissa ja kyynel poskella. Hän ei enää ymmärtänyt hanhien kieltä, mutta Martti kurkotti kaulansa ja katsoi häntä samalla vanhalla luottamuksella. "Annoimme Martille armon", isä sanoi. "Ja sinä saat uuden alun."

Seuraavana aamuna Nils teki työt ennen kuin häneltä pyydettiin. Hän silitti kissaa, kantoi vettä ja kiitti hiljaa mielessään Akkaa, joka jo johdatti parvea etelään. Kun taivaalla vilahti viistosti kulkeva hanhijono, Nils nosti kätensä ja hymyili. Maailma oli yhtä aikaa suuri ja läheinen, ja pojan sydän tiesi tien – kohti hyvää.