Myyrä ja hänen äitinsä

Syvällä maan alla asui pieni myyrä äitinsä kanssa. Heidän kotinsa oli lämmin ja pehmeä: multaa, juuria ja kapeita käytäviä, jotka mutkittelivat kuin salaisuudet. Pieni myyrä rakasti juosta tunneleissa ja kuunnella, miten maan päällä linnut visersivät kuin kaukaiset kellot.

Eräänä aamuna pieni myyrä nosti kuonoaan ja sanoi: "Äiti, minä osaan nähdä! Minä näen kaiken pimeässä!" Hän heilautti tassuaan rohkeasti niin, että multa pöllysi.

Äiti hymyili lempeästi. "Niinkö, rakas? Se on suuri taito. Haluatko kokeilla pientä leikkiä?"

"Haluan!" pieni myyrä sanoi ja pörhisti viiksiään.

Äiti kaivoi kätköstään jotain pientä ja pyöreää. Se tuoksui metsältä ja auringolta, vaikka aurinko ei yltänyt tunneleihin. Äiti laski esineen myyrän eteen. "Jos osaat nähdä, kerro minulle: mikä tämä on?"

Pieni myyrä siristeli olemattomia silmiään. Hän kurottautui ja kopautti esinettä varovasti. "Se on kivi!" hän julisti. "Pyöreä kivi. Näin sen!"

Äiti kallisti päätään. "Kokeilepa haistaa myös, ihan vähän vain. Mitä nenäsi kertoo?"

Pieni myyrä veti ilmaa sisään. Tuoksu oli lämmin ja makea, kuin kuiskutus kuusesta. Hän mietti hetken. "Se on... öö... puunpala?" hän arvuutteli.

Äiti kosketti kevyesti poikansa poskea. "Rakas pikku myyrä, tämä ei ole kivi eikä tavallinen puunpala. Tämä on pihkaa. Se tuoksuu metsältä. Et siis vielä nähnyt sitä, etkä ihan haistanutkaan oikein. Mutta tiedätkö, se on ihan sopivaa. Me myyrät opimme kuuntelemalla, haistamalla ja tunnustelemalla. Näkeminen ei ole meidän juttumme, eikä sen tarvitsekaan olla."

Pieni myyrä painoi korvansa maahan. Hän kuuli mullan hiljaisen laulun ja jossain ylhäällä juuren sihinän. "Mutta minä halusin osata kaiken heti", hän sanoi hiljaa.

"Oppiminen on kuin kaivamista", äiti vastasi. "Yksi lapio kerrallaan. Tule, harjoitellaan yhdessä."

Äiti asetti myyrän eteen kolme asiaa: kostean multakokkareen, kevyen sulan ja pienen pihkan. "Sulje mielesi kiire, avaa aistisi. Kokeile tassulla. Miltä mikäkin tuntuu?"

Pieni myyrä tunnusteli. "Tämä on pehmeää ja kylmää. Se on multaa! Tämä on höyhenenkevyt, kutittaa viiksejä. Se on sulka! Ja tämä tarttuu kiinni ja tuoksuu... metsältä. Se on pihkaa!"

"Hienoa!" äiti nauroi. "Kuuntele nyt." Hän kopautti maata. "Mikä ääni tämä on?"

"Juuret!" pieni myyrä sanoi. "Ne juoksevat hiljaa kuin purot maan alla."

"Juuri niin", äiti nyökkäsi. "Nenäsi, korvasi ja tassusi ovat sinun lamppusi. Ne valaisevat pimeän paremmin kuin silmät, joita emme tarvitse."

Pieni myyrä nouti pihkakokkareen ja piti sitä ylpeänä. "Äiti, minä en tainnut nähdä. Ja arvasin väärin. Mutta opin heti, kun käytin oikeita aistejani."

"Se on tärkein taito", äiti sanoi. "Myöntää, kun ei vielä osaa, ja sitten harjoitella. Kun puhut totta itsellesi, opit nopeammin kuin yksikään valo voisi näyttää."

Tunneleissa tuuli kuin kuiskaus. Pieni myyrä kuunteli, haistoi ja tunnusteli. Hän hymyili pimeään. "Minulla on omat lamppuni", hän sanoi. "Ja sinä opetat minua käyttämään niitä."

"Aina", äiti vastasi ja peitti myyrän pieneen halaukseen.

Siitä päivästä lähtien pieni myyrä ei enää väittänyt näkevänsä. Sen sijaan hän kuunteli, haistoi ja tunnusteli joka päivä, kunnes maan alla maailma hohti hänen mielessään kirkkaampana kuin yksikään aurinko. Ja jos hän joskus arvasi väärin, hän vain naurahti ja yritti uudelleen, yksi lapio kerrallaan.