Muurahaiset ja heinäsirkka

Aurinkoisella niityllä kulki pitkä, vilisevä jono. Muurahaiset kantoivat selässään siemeniä, murusia ja marjoja. Ne kulkivat edestakaisin, niityltä kotikekoonsa, kuin pieni musta joki.

Korsien päällä istui vihreä heinäsirkka. Se soitti kimaltelevalla lehtiviululla, sirk-sirk, sirk-sirk! Sen varpaat tanssivat, ja sen sävel nousi ilmaan kuin linnun laulu.

— Tulkaa tanssimaan! heinäsirkka huikkasi. — Aurinko lämmittää, ruoho on makeaa, ja musiikki on ilmainen!

— Kiitos, mutta me keräämme talvea varten, vastasi etumainen muurahainen hymyillen. — Talvi tulee, ja silloin on hyvä, että on varastossa.

Heinäsirkka nauroi lempeästi ja soitti lisää. — Talvi? Aikaa on! Tänään on tänään! Se pyöri kaislojen seassa ja antoi päivän paistaa selkäänsä.

Päivät kuluivat. Aurinko kulki matalammalla. Lehdet kellastuivat, ja aamuissa oli jo viileä hengähdys. Muurahaiset jatkoivat kulkuaan. Ne lauloivat pientä työlaulua: — Yksi siemen tänään, yksi huomenna, monta, monta talvella.

— Tulkaa edes yhteen kappaleeseen! heinäsirkka pyysi. — Sitten minäkin autan vähän.

— Ensin työ, sitten tanssi, vastasi muurahainen lempeästi. — Talvi tulee.

Eräänä aamuna taivas pudotteli valkoisia höyheniä. Ensilumi! Heinäsirkka heräsi kylmään koriin. Se hyppäsi ruohoon — ruohopaikkoja ei ollut. Kaikki vihreä oli piilossa lumen alla. Heinäsirkka kuuli vatsansa murisevan.

Se katseli ympärilleen. Silloin se huomasi tutun polun ja pienen oven keon kyljessä. Oveen oli kaiverrettu siemen ja marja. Heinäsirkka koputti varovasti.

— Kuka siellä? kuului sisältä kirkas kuoro.

— Minä... minä olen heinäsirkka, joka soitti kesällä. Minulla on nälkä. Onko teillä antaa pienen pieni muru? kysyi heinäsirkka hiljaa.

Ovi avautui. Lämmin ilma, keiton tuoksu ja pienten askelten rapina tulvahtivat ulos. Vanha muurahainen katsoi heinäsirkkaa ystävällisesti.

— Kesällä soitit kauniisti, se sanoi. — Me täällä kuuntelimme, vaikka emme ehtineet pysähtyä. Tule sisään lämmittelemään.

Heinäsirkka astui keko-oveen. Siellä oli hyllyjä täynnä siemeniä, kuivatettuja marjoja ja pähkinöitä. Muurahaiset keittivät lämmintä siemenkeittoa. Heinäsirkka sai pehmoisen kuivien lehtien peiton ympärilleen.

— Kiitos, kiitos! se huokasi. — En ajatellut, että talvi tulee näin nopeasti.

— Talvi tulee aina, sanoi vanha muurahainen nyökäten. — Mutta niin tulee myös kevät. Me voimme jakaa kanssasi. Ja ehkä sinä voit jakaa meille jotakin sinulta.

Heinäsirkka kohotti päätään. — Voin soittaa! Voin opettaa laulun, joka tekee työnkin kevyemmäksi.

— Sovittu, sanoivat muurahaiset. — Talvella soita meille. Keväällä opimme yhdessä, miten sinäkin keräät vähän joka päivä.

Ja niin talvi kului. Heinäsirkka soitti iltaisin pesässä. Sirk-sirk, sirk-sirk — sävel tanssitti pieniä varpaita ja lämmitti sydämiä. Päivisin se auttoi järjestämään siemeniä pinoihin: pyöreät yhteen, pitkät toiseen, kevyet kolmanteen. Se laski: yksi, kaksi, kolme — pienen pieni pino kasvoi, ja se huomasi hymyilevänsä.

Kun kevät lopulta kuiskasi puihin ja lumi suli, heinäsirkka lähti muurahaisten kanssa niitylle. Se keräsi kolme siementä ja soitti yhden laulun. Sitten se keräsi neljä marjaa ja tanssi hetken. Päivä oli kevyt, ja varasto kasvoi. — Pieni työ, iso ilo, se hyräili.

Kun seuraava talvi tuli, heinäsirkan oma kätkö oli valmis. Se teki siemenpipareita ystävilleen ja koputti keon oveen aivan kuin ennenkin — mutta nyt kädet täynnä herkkuja.

— Tulkaa juhlimaan, se sanoi iloisesti. — Minulla on ruokaa, ja minulla on laulu!

Muurahaiset ja heinäsirkka söivät, soittivat ja nauroivat. Ulkona lumi tanssi, mutta sisällä oli lämmin. He oppivat jotakin, mikä jäi sydämeen: Työ ja ilo voivat kulkea käsi kädessä. Ja kun joku koputtaa, on hyvä avata ovi.

Siitä lähtien niityllä kuului kesäisin työn ja musiikin vuorolaulu: — Yksi siemen tänään, yksi huomenna, monta, monta talvella — sirk-sirk, sirk-sirk — ja kaikilla oli hyvä olla.