Merkurius ja puunhakkaaja

Metsän laidalla eli ahkera puunhakkaaja. Hän heräsi varhain, tervehti lintuja ja lähti joelle. Joen vesi oli kirkasta kuin lasi, ja sen pinnalla tanssi pieniä auringonkipinöitä. Puunhakkaaja nosti kirveensä, vanhan ja luotettavan, ja alkoi halkaista polttopuita kyläläisille.

Päivä oli lämmin. Kun puunhakkaaja kumartui juomaan, hänen jalkansa lipsahti. Kirves keikahti hänen kädestään. Plumps! Se putosi suoraan syvään kohtaan joessa. Vesi sulkeutui hänen edestään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puunhakkaaja huokaisi. "Voi ei! Se oli ainoa kirveeni. Miten teen työni nyt?"

Silloin jokivesi välkähti. Pintaan nousi outo, lempeä valo, ja sen keskeltä kohosi vieras, jonka sandaalit kimaltelivat ja jonka silmissä oli naurua. Hän oli Merkurius, nopea ja nokkela taian vieras, joka tunsi jokipolut ja salaiset paikat.

"Mitä etsit, ystävä?" Merkurius kysyi.

"Kirvestäni", puunhakkaaja kuiskasi. "Se putosi veteen, enkä näe pohjaa."

Merkurius hymyili. Hän sukelsi veteen kevyesti kuin kala. Kun hän nousi pintaan, hänen kädessään välkkyi kultainen kirves. Se loisti kuin aurinko.

"Onko tämä sinun kirveesi?" Merkurius kysyi.

Puunhakkaaja pudisti päätään. "Ei. Se on kaunis, mutta se ei ole minun. Minun kirveeni on vanha ja rautainen."

Merkurius nyökkäsi ja sukelsi uudestaan. Tällä kertaa hän nousi hopeisena säihkyvän kirveen kanssa. "Onko tämä sinun kirveesi?"

"Ei. Sekään ei ole minun", puunhakkaaja sanoi rehellisesti. "Minun kirveeni on tavallinen ja tumma."

Merkurius sukelsi kolmannen kerran. Kun hän palasi, hänen kädessään oli juuri se vanha, rautainen kirves, jossa oli tutut jäljet varressa.

"Tämä!" puunhakkaaja huudahti. "Tämä on minun kirveeni! Kiitos, kiitos!"

Merkurius katsoi häntä silmiin. "Pidit kiinni totuudesta, vaikka kulta ja hopea kiilsivät edessäsi. Rehellisyys on vahva kuin kallio. Ota siis myös nämä kaksi muuta palkinnoksi." Hän ojensi kultaisen ja hopeisen kirveen puunhakkaajalle.

Puunhakkaaja hämästyi. "Mutta minä en ansaitse niitä!"

"Juuri siksi ansaitset", Merkurius sanoi lempeästi. "Koska et yrittänyt ottaa sitä, mikä ei ole sinun."

Uutinen levisi kylässä nopeasti. Naapuri, joka oli usein kateellinen, kuuli tarinan. Hänen silmänsä alkoivat kiiltää. "Jos minäkin pudotan kirveeni, saan varmasti kultaa!" hän ajatteli. Hän juoksi joelle ja pudotti tahallaan kirveensä. "Voi voi, kirveeni!" hän huuteli, vaikka hymy piili hänen suupielessään.

Jälleen joen pinta välkähti, ja Merkurius ilmestyi. Hän sukelsi ja nousi kultaisen kirveen kanssa. "Onko tämä sinun kirveesi?" hän kysyi.

"On! On se!" naapuri vastasi nopeasti.

Merkuriuksen katse muuttui surulliseksi. "Ei se ole. Totuus ei löydy kiireellä eikä ahneudella." Hän laski kultaisen kirveen takaisin veteen. Sitten hän sukelsi ja nosti naapurin oman, tavallisen kirveen. "Tämä on sinun. Mutta koska valehtelit, et saa muuta."

Naapuri jäi rannalle hiljaisena, kirves kädessään. Joen pinta oli taas rauhallinen, ja metsän äänet palasivat: hyönteisten surina, lintujen laulu, veden kuiskaus.

Puunhakkaaja kantoi kotiin kolme kirvestä, mutta ennen kaikkea hän kantoi sydämessään yhden tärkeän ajatuksen. Hän kertoi sen kaikille, jotka halusivat kuulla: "Kulta kiiltää vain ulkoa. Rehellisyys loistaa sisältä." Ja kylässä muistettiin siitä päivästä lähtien, että totuus tekee kevyen sydämen ja vahvat kädet.