Mehiläiset ja Ampiaiset, ja Herhiläinen
Varastohunajaöltiin löydetty ontoissa puussa, ja Ampiaiset ilmoittivat päättäväisesti, että se kuului heille. Mehiläiset olivat yhtä varmoja, että aarre oli heidän. Väittely kasvoi hyvin teräväksi, ja näytti kuin asia ei voisi ratkaistua ilman taistelua, kun viimein, hyvällä järjellä, he sopivat antavansa tuomarin päättää asian. Niinpä he toivat tapauksen Herhiläisen eteen, rauhanomaarin tuossa osassa metsiä.
Kun Tuomari kutsui tapauksen, todistajat ilmoittivat nähneensä tiettyjä siivekäitä olentoja onttoisen puun lähistöllä, jotka surinat äänekkäästi ja joiden vartalot olivat raidallisia, keltaisia ja mustia, kuin Mehiläiset.
Ampiaisten asianajaja vaati välittömästi, että tämä kuvaus sopi hänen asiakkaisiinsa täydellisesti.
Sellainen todistus ei auttanut Tuomari Herhiläistä mihinkään päätökseen, joten hän lykkäsi oikeutta kuudeksi viikoksi antaakseen itselleen aikaa miettiä asiaa. Kun tapaus tuli uudestaan esille, molemmilla osapuolilla oli suuri määrä todistajia. Muurahainen oli ensi nousussa todistajanaitioon, ja oli juuri ristikuulustettavana, kun viisas vanha Mehiläinen puhui Tuomioistuimelle.
"Teidän kunnianne," hän sanoi, "tapaus on nyt ollut vireillä kuusi viikkoa. Jos sitä ei päätetä pian, hunaja ei ole hyvää mihinkään. Ehdotan, että Mehiläiset ja Ampiaiset molemmat määrätään rakentamaan hunajakakku. Silloin näemme pian kenelle hunaja todella kuuluu."
Ampiaiset vastustivat äänekkäästi. Viisas Tuomari Herhiläinen ymmärsi nopeasti miksi he tekivät niin: He tiesivät, etteivät he voineet rakentaa hunajakakkua ja täyttää sitä hunajalla.
"On selvää," Tuomari sanoi, "kuka teki kakun ja kuka ei olisi voinut tehdä sitä. Hunaja kuuluu Mehiläisille."
