Lumikuningatar

Kaupungin kattojen alla asuivat vierekkäisissä taloissa kaksi parasta ystävää, Gerda ja Kai. He kasvattivat ruusuja ikkunalaudoilla ja kuiskivat salaisuuksia kukkien keskellä. He tiesivät, miltä lumi tuoksuu ensimmäisenä talvipäivänä ja miten kesäyö soi kuin hiljainen laulu.

Mutta eräänä päivänä peikko teki ilkeän peilin. Siinä kaikki kaunis muuttui rumaksi, ja kaikki hyvä kutistui naurettavan pieneksi. Peili särkyi miljooniksi siruiksi, jotka tuuli kantoi maailmalle. Yksi säkenöivä siru lensi Kain silmään, toinen hänen sydämeensä. Hänen katseensa kylmeni. Ruusut eivät enää olleet ihme, ne olivat vain piikkejä. Hän nauroi Gerdalle ja lähti ulos jäiselle kadulle.

Kun kimmeltävä reki kiisi torin poikki, sen kyydissä istui Lumikuningatar, valkeissa turkeissaan kuin pakkasaamu itse. Kai tarttui hurjapäisesti kiinni rekeen, ja kun tie vei tuulen mukana yhä pohjoisemmaksi, Lumikuningatar kumartui ja kosketti Kain otsaa. Unohtaminen levisi kuin huurre. Gerda, ruusut, kesä—kaikki jäi taakse.

Gerda ei unohtanut. Hän päätti etsiä ystävänsä, vaikka maailma olisi kuinka suuri. Hän antoi joelle punaiset kenkänsä ja pyysi apua. Joki kuljetti hänet pieneen mökkiin, jossa asui lempeä vanha nainen ja puhuvia kukkia. Nainen tahtoi pitää Gerdan luonaan ja kampasi tämän hiuksia niin, että ajatukset pehmenivät. Mutta ruusut kuiskivat: "Muista Kai." Gerda muisti, kiitti ja jatkoi matkaa.

Varis johdatti hänet loisteliaaseen linnaan. Siellä asui viisas prinsessa ja sydämellinen prinssi. Gerda luuli jo löytäneensä Kain, mutta prinssi oli toinen. Silti he antoivat Gerdalle lämpimän turkin, saappaat, eväät ja kullanvärisen reen.

Metsässä rosvot hyökkäsivät. Joukon pikkuinen rosvojoukkojen tyttö oli hurja mutta yksinäinen. Hän kuunteli Gerdan tarinan, silitti tämän kättä ja päätti auttaa. “Kai on Lumikuningattaren luona kaukana pohjoisessa”, kujersivat metsäkyyhkyt. “Poro vie perille.” Niin rosvojoukotyttö päästi Gerdan vapaaksi ja satuloi poron.

Pohjoistuuli lauloi, ja poro juoksi yli hankien. Lapissa ystävällinen nainen kirjoitti poron sarveen pienen kirjeen, kuin lämmintä taikaa. Vielä kauempana Finnmarkissa toinen nainen luki kirjeen ja sanoi: “Gerdalla on jo kaikki, mitä hän tarvitsee. Hänen rohkea sydämensä on vahvin taika.”

Lumikuningattaren palatsi kohosi kuin jäätynyt revontuli. Seinät olivat läpinäkyvää jäätä, salit loputtomia, ja lumihiutaleet pyörivät vartijoina, jokainen teräväreunainen ja täydellinen. Keskellä kylmää salia Kai istui kalpeana ja hiljaisena. Hän sovitteli jääpalasista sanoja suuren jääpeilin eteen. Yksi sana hänen piti muodostaa: IKUISUUS. Mutta siru silmässä ja siru sydämessä tekivät jokaisesta kirjaimesta kylmän ja väärän.

“Kai!” Gerda juoksi häntä kohti. Hänen hengityksensä oli lämmin, hänen kyyneleensä putosivat lumelle ja sulattivat polun. Hän lauloi pienen kesälaulun, sen saman, jonka he olivat oppineet ruusupensaiden alla. Kain silmissä välähti muisto. Yksi kyynel putosi—ja silloin jäinen siru valui pois hänen silmästään. Gerdan syleily lämmitti niin, että toinen siru suli Kain sydämestä.

“Gerda… minä muistan,” Kai kuiskasi. Kun he tarttuivat toisiaan käsistä, jääpalat helähtivät ja liukuivat paikoilleen. Sana IKUISUUS ilmestyi kirkkaana peiliin, kuin kevät, joka ei lopu. Lumikuningatar oli poissa; hänen kylmyytensä ei voinut mitään ystävyyden lämpöä vastaan.

Gerda ja Kai palasivat kotiin. Poro ravisti lunta turkistaan, varis kumarsi, ja ruusut avasivat nuppunsa uudelleen. He istuivat ikkunalaudalla kuten ennenkin, mutta olivat samalla vähän kasvaneet. He tiesivät nyt, että maailma on suuri, mutta sydän voi olla suurempi. Ja aina, kun ensilumi leijaili, he hymyilivät—sillä he muistivat, ettei mikään peili voinut rikkoa todellista ystävyyttä.