Lumikki

Olipa kerran valtakunta, jossa talvi osasi olla hohtavan kaunis. Siellä asui prinsessa nimeltä Lumikki. Hänen ihonsa oli valkoinen kuin ensilumi, huulet punaiset kuin kypsä omenankukka, ja hiukset mustat kuin yön sametti. Hänen äitipuolensa, kuningatar, omisti taikapeilin, joka vastasi vain totta.

Joka aamu kuningatar kysyi: “Peilini, peilini seinällä, ken on kaunehin maailmalla?” Pitkään peili vastasi mieliksi, mutta eräänä päivänä se helähti: “Kaunehin on Lumikki.” Sana nipisti kuningattaren sydäntä kuin kylmä jää. Kateus kuiskasi hänelle pahoja suunnitelmia.

Kuningatar käski metsästäjää viemään Lumikin syvälle metsään. “Tee niin, ettei hän palaa,” kuningatar kuiskasi. Metsästäjä oli kuitenkin lempeä ja näki, kuinka viaton ja rohkea Lumikki oli. Hän pudisti päätään ja sanoi: “Juokse, prinsessa! Piiloudu. Älä palaa linnaan.” Lumikki kiitti kyynelin silmissään ja juoksi metsään, jossa puut kuiskivat ja pikkueläimet seurasivat häntä huolissaan.

Lopulta Lumikki löysi pienen mökin. Siellä kaikki oli pientä: tuolit, sängyt ja astiat. Tikku pöydällä kertoi kiireisestä elosta, ja hienoinen pöly tanssi valonjuovissa. Lumikki siivosi, keitti keittoa ja nukahti sitten yhteen pienistä sängyistä.

Illalla mökin omistajat palasivat: seitsemän kääpiötä, jotka työskentelivät vuorilla. He ihmettelivät: “Kuka on lakaissut lattiamme? Kuka on keittänyt keittomme?” He löysivät Lumikin nukkumasta ja kuuntelivat hänen tarinansa. “Jää meille,” kääpiöt sanoivat. “Me suojelemme sinua, ja sinä voit huolehtia kodista. Mutta muista: älä avaa ovea vieraalle.” Lumikki lupasi ja asettui asumaan. Hän lauloi kääpiöille, viipyi heidän arjessaan ja oppi metsän polut.

Kuningatar ei unohtanut kysymystään. Taikapeili kertoi totuuden: “Lumikki elää, ja hän on yhä kaunehin.” Raivo ja kateus puhalsivat kuningattaren sisällä kuin jäämyrsky. Hän naamioitui vanhaksi myyjämuoriksi, sekoitti myrkkyä punaiseen omenaan ja kulki metsään.

Eräänä kirkkaana päivänä ovelle koputettiin. “Kauniita omenia, aivan metsästä!” narisi muori. Lumikki muisti varoituksen ja piti oven suljettuna. “En avaa vieraille,” hän vastasi. “Vain pieni haukkaus? Toinen puoli on minulle, toinen sinulle,” muori houkutteli ja taittoi omenan kahtia. Toinen puoli oli puhdas, toinen kätki taian. Kun Lumikki näki muorin itse syövän palansa, hän tunsi epäilyn hiipuvan. Hän haukkasi varovasti. Taika oli välitön: Lumikki vaipui syvään, lumottuun uneen kuin lehti, joka laskeutuu hiljaa maahan.

Muori hihitti ja katosi. Kääpiöt palasivat ja näkivät Lumikin liikkumatta, silti lämpimänä ja kauniina kuin nukkuva aamu. He itkivät ja kutsuivat apua, mutta mikään ei herättänyt häntä. He rakensivat kirkkaan lasiarkun, jotta valo saisi suudella hänen kasvojaan, ja asettivat arkun metsän reunalle kukkien ja lintujen vaalittavaksi.

Aikaa kului. Eräänä päivänä nuori prinssi ratsasti metsän läpi. Hän kuuli tarinan lumotusta unesta, näki arkun ja pysähtyi kunnioituksesta. “Te olette pitäneet hänestä hyvää huolta,” hän sanoi kääpiöille. “Autan kantamaan arkun paikkaan, jossa se on turvassa ja aurinko lämmittää sitä.”

Kun he yhdessä siirsivät arkkua, jokin pieni mutta tärkeä tapahtui: Lumikin kurkkuun juuttunut omenansirpale nytkähti paikoiltaan ja irtosi. Hän veti syvän, vapisevan henkäyksen. Silmät aukenivat, kuin metsä olisi sytyttänyt valot. “Missä minä olen?” Lumikki kuiskasi. Kääpiöt hurrasivat, ja prinssi hymyili helpotuksesta.

Lumikki kertoi unestaan, joka oli ollut kuin pitkä, pehmeä yö. Prinssi kumarsi. “Haluatko palata linnaan tapaamaan perhettäni ja näkemään puutarhat? Ei kiirettä – sinä päätät.” Lumikki katsoi kääpiöitä. “En jätä ystäviäni,” hän sanoi. “Mutta voin vierailla.” Niin he sopivat: ystävyys ensin, seikkailut sen rinnalla.

Sillä välin kuningatar kysyi taas peililtään, mutta taika oli menettänyt voimansa. Peilinkehyksestä kuului vain oma, kolkko kaiku. Totuus oli tullut liian vahvaksi: Lumikki oli elossa, ja kateus oli kutistunut pieneksi, voimattomaksi varjoksi. Kuningatar lähti pois, eikä hänen kylmä tuulensa enää puhaltanut linnaan.

Lumikki palasi usein kääpiöiden mökille, toi uusia siemeniä puutarhaan ja tarinoita kaukaisista saleista. Prinssi ja Lumikki ystävystyivät, ja kun aika oli oikea, he järjestivät suuret juhlat, joihin koko metsä kutsuttiin. Linnut laulavat vieläkin siitä päivästä, jolloin pelko väistyi ja lempeys jäi.

Niin valtakunta oppi: kauneus ei asu peileissä, vaan teoissa. Ja Lumikki, joka selvisi kateudesta ja taioista, kasvoi viisaaksi ja rohkeaksi – sellaiseksi, joka näkee jokaisessa uuden mahdollisuuden.