Loikkasammakko

Kaukaisessa valtakunnassa kuningas päätti järjestää kilpailun, jollaista ei ollut ennen nähty. Ilmoitustaululle naulattiin kultakirjaimin: Kuka hyppää parhaiten, saa palkinnon – ja vanhan tavan mukaan prinsessan käden.

Linnaan saapui kolme kuulua hyppääjää. Ensimmäisenä tepasteli Kirppu, pieni kuin pippuri, mutta varma itsestään. Sen frakki oli ommeltu silkkinuorasta ja röyhelöistä; se kumarsi niin syvään, että melkein katosi omaan varjoonsa.

Toisena saapui Heinäsirkka, vihreä kuin kesäheinä. Se soitti siivillään pienen fanfaarin ja kertoi ääneen polveutuvansa vanhasta puutarhasuvusta, joka oli asunut auringonkukan varressa jo monta kesää.

Viimeisenä loikki paikalle Sammakko. Se oli pyöreäsilmäinen ja hiljainen, tuoksui sateelta ja sammalta. Se ei esitellyt itseään lainkaan, vaan pyysi vain pienen kulhollisen vettä jalkojaan virkistämään. "Kaivosta tottunut," Sammakko mutisi ja katseli rauhallisesti ympärilleen.

Sali täyttyi hoviväestä. Kuningas asettui valtaistuimelleen ja prinsessa hänen viereensä, kimaltelevassa mekossa, jonka helma kahisi kuin tuuli järven pinnalla.

"Säännöt ovat yksinkertaiset," julisti heraldisesti pukeutunut kuuluttaja. "Paras hyppy voittaa. Ei enempää eikä vähempää."

Ensimmäisen vuoro oli Kirpun. Se kohautti olkapäitään, nyökkäsi tuomareille ja – naps! – katosi ilmaan. Koko sali pidätti hengitystään. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ei vilaustakaan.

"Se oli niin korkea hyppy, ettei sitä voinut edes havaita!" Kirppu huudahti palattuaan näkymättömältä radaltaan. "Siksi se on paras."

Hovi kuiskaili. "Jos kukaan ei nähnyt, hypättiinkö ollenkaan?" kysyi vanha neuvonantaja. Kuningas rykäisi, muttei sanonut vielä mitään.

Sitten Heinäsirkka katsahti kattoon, oikaisi jalkaansa ja ponkaisi. Se lensi kaarena, niin siististi ja tyylikkäästi, että hovin kissakin unohti kehrätä. Heinäsirkka laskeutui kevyesti kuninkaan kruunun reunalle, niiasi ja hypähti sieltä takaisin lattialle kuin mikään ei olisi ollut maailmassa luonnollisempaa.

"Niin sulokas! Niin hieno!" huudahtivat rouvat viuhkojensa takaa. Kuningaskin nyökkäsi tyytyväisenä, sillä kruunu pysyi lujasti paikoillaan.

Lopulta oli Sammakon vuoro. Se ei tehnyt temppuja eikä puheita. Se vain asettui kyyryyn, silmät kuin kaksi kiiltävää oliivia, ja kuunteli hetken hiljaisuutta. Sitten: plop!

Sammakko lensi suoraan ja varmasti – ei kattoon, ei kruunuun, vaan prinsessan syliin. Prinsessa hätkähti, ja sitten hän nauroi kirkkaasti kuin lasinkirkas puro. Hän silitti sammakon kosteaa selkää, eikä vaikuttanut lainkaan närkästyneeltä.

Sali hiljeni hetkeksi. Sitten kuningas nousi. "Näin on," hän sanoi hymy suupielessään. "Kirppu hyppäsi niin korkealle, ettei kukaan nähnyt. Heinäsirkka hyppäsi niin kauniisti, että kaikki ihailivat. Mutta Sammakko hyppäsi sinne, minne sydän on – suoraan prinsessan syliin. Se on paras hyppy."

Kuuluttaja paiskasi kepillään lattiaa kolmesti. "Voittaja: Sammakko!"

Ja niin vietettiin suuret juhlat. Sammakko sai kultaiset saappaat – pienet, mutta kimaltavat – ja vanhan tavan mukaan prinsessa antoi kätensä. Hovi tanssi aamunkoittoon saakka, ja linnan kaivon reunalle asetettiin pieni penkki, jossa uudet ystävykset istuivat usein kuuntelemassa sateen laulua.

Entä Kirppu ja Heinäsirkka? Kirppu, joka oli ylpeydestä lähes yhtä kevyt kuin hyppynsä, lähti maailmalle etsimään yleisöä, joka näkisi näkymättömän. Heinäsirkka muutti palatsin puutarhaan ja soitti siellä iltakonsertteja. Kun kuu nousi, Sammakko kumarsi ja kiitti jokaista: ei eniten puhuja, vaan varmimmin loikkaja vei voiton.

Siitä päivästä lähtien valtakunnassa muistettiin: parhaat hypyt eivät aina näy korkeimmalta – ne tuntuvat lähimpänä sydäntä.