Linn käveli niityn poikki, missä voikukat huojuivat pehmeästi. Yhtäkkiä vadelmapensaasta pilkisti esiin. Lehtien seasta työntyi pieni, sininen ja suomuinen pää, jota seurasi mutkikas pyrstö.

– Hei, sanoi Linn varovasti.

– Fnurr, vastasi pieni lohikäärme. Nimeni on Fnurra. Lämmin hengitykseni on kadonnut. Ilman sitä en voi viedä Sinisenlieskan siemenen valtakuntaamme.

Fnurra aivasteli. Pieniä kipinöitä puhahti ulos ja tuoksui kanelilta. Mutta ne olivat heikkoja ja valuivat kuin vesi.

– Missä on sinun valtakuntasi? kysyi Linn.

– Valon niitty, sanoi Fnurra ja osoitti pyrstöllä. Portti aukeaa vain ystävällisille askelille.

Linn riisui punaiset saappaansa ja käveli paljain jaloin. Kutittelevat ruohonkorret kuiskivat hei. Heidän edessään seisoi iso voikukka, korkea kuin lippusalko. Kun Linn puhalsi niin paljon kuin pystyi, siemenpallot pyörivät ja piirsivät kiiltävän oven ilmaan.

He astuivat läpi. Ilma maistui sokeripäärynöiltä. Puut olivat kuin vihreitä varjoja, ja perhoset lensivät kuin maalatut lehdet. Kauimpana kohosi Laulava vuori. Huipulla, sanoi Fnurra, siemen heräisi ja antaisi väriä koko Valon niitylle.

– Sitten mennään! sanoi Linn.

Ensin he tulivat Kuplivaan metsään. Meripihkanväriset kuplat poksahtelivat heidän ympärillään. Pehmeä jättiläinen makasi lepäämässä leukaansa kivellä. Hänen sammaleensa oli paksu ja vihreä kuin peitto.

– Olen Pehmo, hän jyrisi ystävällisesti. Minne olette menossa?

– Laulavalle vuorelle Sinisenlieskan siemenen kanssa, sanoi Fnurra.

– Silloin tarvitsette tämän, sanoi Pehmo ja poimi pienen kiiltävän suomun sammaleestaan. Luultavasti pudotit sen, pieni ystävä.

Fnurra pani suomun vatsalleen. Puf! Lämmin humahdus levisi. Hänen hengityksensä muuttui kultaiseksi ja pehmeäksi, kuin tuli, joka juuri heräsi.

– Kiitos, sanoi Fnurra ja puhalsi pienen lämpimän pyörteen, joka muutti kuplat onnellisiksi saippuakavereiksi.

He jatkoivat Peiliviralle, jossa vesi oli kirkasta kuin lasi. Järvitonttu nousi lumpeelle, pisarat hiuksissaan kuin pieniä prismoja.

– Olen Pling, hän kilkähti. Virta peilaa mitä tunnette.

– Jos nauratte, se kantaa teidät.

Linn kutitti Fnurraa siiven alla. He nauroivat niin, että virta kuplahti. Virta kikatti takaisin ja nosti heidät isolle lumpeelle, joka liukui kevyenä kuin uni. Toisella puolella Pling vilkutti ja heitti kuoren, joka kuulosti kuin pieni kello.

Polku muuttui jyrkemmäksi ja täyttyi Höyhenkivillä, jotka hyppivät kun niille astui. Ylhäällä auringonkeltaisten kukkalehtisten portilla istui gryfonipoikanen kiillottamassa kotkan höyheniään.

– Olen Gry, se piippasi. Mitä teillä on mukananne?

– Siemen, jonka täytyy herätä, sanoi Linn ja ojensi pienen pähkinänruskean kapselin kädessään.

– Voinko maistaa tarinan? sanoi Gry ja hymyili.

Linn kertoi punaisista saappaistaan, miten ne olivat roiskutelleet sadetöyrässä ja tallaneet salaisia polkuja hänen puutarhassaan. Gry sulki silmänsä onnellisena, heilutti leijonahäntäänsä ja avasi portin.

Laulavan vuoren huipulla ilma tuoksui vastapaistetuille lettuille. Vuori humahti matalasti, ikään kuin se odottaisi. Fnurra asetti siemenen pieneen onteloon. Hän veti syvään henkeä ja puhalsi lämmintä, ystävällistä hengitystään.

Siemen kimalteli. Se halkesi kuin sininen safiiri, joka hymyilee. Maasta ampui kukka, korkea ja kirkas, terälehtien kuin liekehtiviä aaltoja. Värit vyöryivät alas laakson yli: sinisiä kuin marjat, vihreitä kuin sammal, keltaisia kuin nauru.

Perhoset saivat kuvionsa takaisin. Puut taputtivat lehdillään. Pling tanssi pisarapyörteessä. Pehmo makasi selällään ja antoi kimalaisten laskeutua vatsalleen.

– Se on hereillä, kuiskasi Fnurra. Valon niitty kiittää.

Gry antoi Linnille pehmeän höyhenen.

– Saappaillesi, hän sanoi. Tai paljasjalkaisille askelillesi.

Fnurra painautui Linnin kättä vastaan.

– Jos haluat nähdä Valon niityn uudelleen, tule vain puhaltamaan isolle voikukalle.

Linn hymyili. Hän tiesi nyt tien. Kun he astuivat ulos hänen niitylleen jälleen, voikukat huojuivat vielä iloisemmin. Hänen taskussaan olivat höyhen ja kuori. Ne kuulostivat ystävyydeltä, kun ne koskettivat toisiaan.

– Näkemiin toistaiseksi, sanoi Linn.

– Näkemiin pian, piippasi Fnurra ja kehräsi kuin auringonlämmin kissa.

Ja niitty jatkoi huojumistaan, ikään kuin se muistaisi laulun.