Liina

Kevyessä tuulessa, suuren taivaan alla, kasvoi pellolla hoikka ja sinikukkainen pellava. Aurinko silitti sitä lämpimillä säteillään, sade pisaroi sen lehdille helmiä, ja kiuru lauloi korkealla. Pellava huojuin kuunteli ja ajatteli: Elämä on ihanaa!

Eräänä päivänä pellolle tuli ihmisiä. He tarttuivat pellavaan ja nyhtivät sen maasta. Se nipisti, ja hetken kaikki tuntui pelottavalta ja oudolta. Mutta pellava rohkaisi mielensä. Ehkä tämäkin on matkani, se ajatteli. Onpa ihanaa saada tulla joksikin!

Pellava liotettiin vedessä, kuivattiin auringossa ja harjattiin karkeilla harjoilla. Se rasahteli ja rapisi. Välillä se melkein itki, mutta ilma tuoksui uuden alun tuoksulta. Sitten taitavat kädet kehräsivät siitä lankaa, ohutta ja vahvaa, kuin hopeista hiusta. Langan ääni lauloi rukin hyrinässä, ja pellava kuunteli tyytyväisenä: Minä muutuin, mutta en kadonnut.

Lanka vietiin kangaspuihin. Puut naksuivat, sukkula viuhahti edestakaisin, ja riveistä kasvoi kaunis, tiheä kangas. Pellavasta tuli liina: pehmeä, sileä ja valkea kuin pilvipolku. Se valkaistiin auringossa yhä kirkkaammaksi, kunnes se kimalteli kuin lumihanki kevätaamuna.

Liinasta ommeltiin liinavaatteita kotiin: pöytäliinoja juhlapäiville, napakoita lautasliinoja ja tyynyliinoja, joihin lapset painoivat poskensa. Liina näki syntymäpäiväkakkuja, kuuli naurua ja leikkien kuiskauksia. Se oppi, miltä tuntuu olla tarvittu. Onpa ihanaa olla hyödyksi! se sanoi.

Vuodet kuluivat, ja liina kulki pyykistä pöytään, auringosta kaappiin. Vähitellen se ohentui. Kulmiin ilmestyi pieniä reikiä, reunaan paikka. Se ei ollut enää juhlapäivien tähti, vaan arkinen, lempeä ystävä. Kun se lopulta repesi, se huokaisi ja hymyili: Ehkä minusta voi tulla vielä jotain.

Liina leikattiin pieniksi räteiksi ja vietiin paperimyllyyn. Siellä se kuohui kuumassa vedessä, pehmeni ja muuttui valkeaksi massaksi. Paksut rullat puristivat sitä, ja siitä syntyi arkkia, sileää ja puhdasta paperia. Siinä paperissa oli hiljainen odotus, kuin tyhjä sivu, joka kuiskasi: Kerro minulle tarina.

Painokone lätkähti ja lauloi. Muste piirsi paperille kirjaimia, ja kirjaimista syntyi sanoja, ja sanoista tuli kertomuksia. Pellava oli nyt kirja! Se matkusti reppuihin ja yöpöydille, se avattiin ja hengähti. Lasten sormet kääntelivät sen sivuja, silmät loistivat, kun tarinat heräsivät eloon. Onpa ihanaa saada puhua maailmalle! kirja ajatteli.

Mutta kirjoillakin on aikansa. Kannet kuluivat, selkä repsahti, sivut kellastuivat ja rispaantuivat. Eräänä talvi-iltana vanha kirja sytytettiin takassa tuleen. Liekit nuolivat sen sivuja, ja kipinät tanssivat kuin pienet tähdet. Sattuuko? kirja mietti, ja taas se rohkaisi mielensä. Onpa ihanaa nousta savuna taivaalle!

Savun hiljaiset harsonauhat kiipesivät yöhön. Tuhka laskeutui maahan, sekoittui multaan, sateeseen ja kevään hymyyn. Ja kun aurinko lämmitti taas peltoa, pieni vihreä itu kurkisti esiin. Uutta pellavaa! Se kuunteli tuulta ja kiurua ja sanoi aivan kuten ennen: Elämä on ihanaa!

Niin liina eli monta elämää: kasvina, lankana, kankaana, tarinana ja lopulta maan voimana. Se ei koskaan ollut vain yksi asia. Se oli muutos, rohkeus ja ilo, kerta toisensa jälkeen.