Lepakko ja kärpät

Ilta hiipi metsään kuin pehmeä peitto. Tähtiin syttyi pieniä valoja, ja kuu kurkisti puiden latvojen yli. Pieni lepakko heräsi ja levitti hiljaa siipensä. Hän rakasti yötä. Yö oli hänen aikansa lentää, kuunnella ja löytää tiensä.

Lepakko liiteli polun yllä ja katseli alhaalla vipeltäviä varjoja. Hän oli kevyt kuin tuulen kuiskaus. Sitten kävi pieni vahinko: oksa rapsahti, lepakko säikähti ja horjahti alas pensaikkoon. Siellä, hyvin nopeasti, joku ruskea ja notkea singahti esiin.

Se oli kärppä. Sen silmät kiilsivät pimeässä kuin kaksi mustaa helmeä.

— Tuolla sinä olet, lintu, sihisi kärppä. — Minä en siedä lintuja!

Lepakon sydän pamppaili, mutta hän hengitti rauhallisesti. Hän katsoi itseään: ei höyheniä, ei nokkaa. Hänellä oli pehmeä turkki ja siivet, jotka olivat kuin suuret kädet.

— Lintu? hän sanoi hiljaa. — Katso tarkasti. Minulla ei ole höyheniä, minulla on turkki. Minä olen hiiri, joka osaa lentää.

Kärppä kallisti päätään. Se siristi silmiään ja nuuhki.

— Hm. Ei höyheniä… turkki… ei nokkaa, kärppä mutisi. — No, jos et ole lintu, tämä ei ole minun asiani.

Kärppä päästi otteensa, ja lepakko sujahti takaisin ilmaan. Hän lensi korkealle, aivan kuun viereen, ja antoi sydämensä tasaantua. Yö oli taas lempeä.

Seuraavina öinä lepakko oli varovainen. Hän kuunteli. Hän katseli. Hän pysytteli varjoissa. Mutta tarinat metsässä kulkevat nopeasti, ja toisetkin pedot olivat yöllä hereillä.

Eräänä yönä, kun kaste kimalteli ruohossa, lepakko liukui alas juomaan purosta. Äkkiä ruohikko kahisi, ja toinen kärppä hypähti esiin. Tällä oli valkea leuka ja nopea häntä.

— Ahaa! Hiiri! se sähähti. — Minä en voi sietää hiiriä!

Lepakko pysähtyi, hengitti taas syvään ja katsoi siipiään. Ne olivat leveät ja vahvat. Hän muisti, että linnutkin lentävät. Nyt hän tarvitsi toisenlaista ajatusta.

— Hiiri? hän kuiskasi lempeästi. — Katso nyt minua. Minulla on siivet. Minä lennän. Olen lintu, joka nukkuu pää alaspäin ja rakastaa yötä.

Kärppä siristi silmiään ja kiersi lepakon ympäri. Se katsoi siipiä, kuunteli kevyttä rapinaa ja nosti kulmiaan.

— Siivet… lentäminen… ei hiiren häntää, se mutisi. — Jos olet lintu, sinä et kuulu minun lista ni.

Kärppä väistyi, ja lepakko nousi kevyesti ilmaan. Hän antoi siipiensä humista hitaasti, ettei puro säikähtäisi. Hän lensi korkealle, yli nukkuvien puiden, ja kätkeytyi turvalliseen koloon.

Kolossaan lepakko sulki silmänsä ja hymyili pienesti. Hän oli selvinnyt kaksi kertaa, kahdella erilaisella vastauksella. Hän oli ollut rohkea, mutta ennen kaikkea hän oli ollut rauhallinen. Kun mieli on tyyni, sanat löytävät paikkansa.

Aamu alkoi kellertää. Metsä huokaisi, ja päivän linnut aloittivat laulunsa. Lepakko kääriytyi siipiensä suojaan ja ajatteli yötä, kahta kärppää ja kahta totuutta, jotka auttoivat häntä pysymään turvassa.

Hän oppi jotakin tärkeää: älä kiirehdi nimeämään ketään, äläkä pelkää käyttää viisauttasi. Joskus on hyvä katsoa kahdesti, kuunnella tarkasti ja valita sanansa huolella.

Ja kun seuraava ilta tuli, lepakko lensi jälleen. Yö oli taas hänen. Tähtien alla oli tilaa ajatella, olla joustava ja viisas — ja löytää oma tie turvallisesti pimeyden läpi.