Lentävä matka-arkku

Olipa kerran kauppiaan poika, joka peri kokonaisen varaston täynnä rahaa, kankaita ja mausteita. Hän piti juhlia, osteli kaikkea kiiltävää ja antoi lahjoja kaikille, kunnes hämmästyi: arkut olivat tyhjät. Hänelle jäi vain kuluneet tohvelit ja vanha aamutakki. Ystävä sääli häntä ja antoi lahjaksi tyhjän matka-arkun. Se oli vitsi ja lohtu yhtä aikaa.

Poika avasi arkun kannen, kopautti saranan kiinni ja—vuh!—arkku nytkähti ilmaan kuin se olisi muistanut olevansa tarkoitettu matkalle. Se kohosi kattojen yli, pilvien lomaan ja kantoi pojan kaukaiseen maahan, jossa torit tuoksuivat appelsiinilta ja mintulta, ja palatsin tornit kimalsivat auringossa.

Palatsin korkeimmassa tornissa asui prinsessa, jota suojeltiin tarkasti. Kukaan ei saanut nähdä häntä ilman lupaa. Poika liukui arkun kyydissä aivan tornin ikkunan luo, kurkisti sisään ja koputti hiljaa. Prinsessa säikähti ensin, sitten hymyili; näytti siltä, ettei kukaan ollut kertonut hänelle hauskoja tarinoita aikoihin.

Poika kertoi. Hän kertoi meren aallosta, joka oppi kuuntelemaan tuulta, ja pienestä siivestä tulitikussa, joka uskalsi kipinöidä pimeässä. Hän kertoi niin, että ilta hiipi huoneeseen ja kuu pysähtyi kuuntelemaan. Prinsessa nauroi kirkkaasti ja huokasi onnellisena. "Puhu isälleni", hän sanoi. "Jos osaat ilahduttaa koko hovia tarinallasi, saat jäädä."

Seuraavana päivänä sulttaani, viisas ja tarkka mies, sekä koko hovi kokoontuivat saliin. Poika kumarsi syvään ja aloitti. Hän ei kerskunut rikkauksillaan—niitä ei enää ollut—vaan puki suunsa ympärille sanat, jotka olivat sekä lempeitä että rohkeita. Hän kertoi tarinan siitä, miten pelokaskin sana löytää paikkansa, ja miten ilo kasvaa jaettuna. Hovi nauroi oikeissa kohdissa ja hiljeni kun piti. Lopulta sulttaani nyökkäsi tyytyväisenä. "Hääpäivä päätetään", hän sanoi. Prinsessa puristi pojan kättä.

Poika halusi tehdä juhlista unohtumattomat. Hän osti raketteja, tulikukkia ja säkenöiviä pyörriäisiä, jotta yö taivaalla olisi täynnä valoa—tarinan näköistä valoa. Hän kätki ne matka-arkkuun, ettei yllätys paljastuisi liian aikaisin. Mutta kipinä on oikukas. Yhdestä raketin sydämestä se karkasi, ja kun kukaan ei katsonut, arkku leimahti. Se paloi tuhkaksi, ja kipinät sammuivat kivetykseen.

Kun tuli oli hiipunut, arkkua ei enää ollut. Ilman sitä poika ei voinut lentää tornin ikkunaan. Portit olivat suljetut, säännöt tiukat, ja hääpäivä siirtyi, sitten katosi kalenterista. Prinsessa odotti ikkunassa iltaa toisensa jälkeen, kunnes ymmärsi: poika ei pääse takaisin.

Poika lähti kulkemaan jalkaisin, kaupungista toiseen. Hän oppi kantamaan tarinoita niin varovasti kuin toiset kantavat vettä—ettei pisaraakaan roisku hukkaan. Hän kertoi, millaista on menettää jotakin kallista ja silti pitää sydämensä lämpimänä. Hän kertoi prinsessasta, jonka nauru soi kuin pieni kello. Ja aina kun hän katsoi yötä, hän antoi sanoille siivet, jotka eivät tarvinneet arkkua.

Tornissa prinsessa avasi ikkunan joka ilta. Hän kertoi samoja tarinoita tähdille, ja tähdet kantoivat ne eteenpäin. He eivät nähneet toisiaan enää, mutta heidän tarinansa lensivät yhä—keveinä, sitkeinä ja toivon hiljaisia kipinöitä täynnä.