Kuningas Harmaaparta

Olipa kerran valtakunta, jossa eleli nokkela prinsessa. Hän oli taitava sanaleikeissä ja vitseissä, mutta joskus hänen naurunsa oli terävä kuin nuoli. Kun kosijat tulivat linnaan, prinsessa tarkasteli heitä kulmasta kulmaan ja antoi heille nimiä: yksi oli muka Pitkähattu, toinen Varjoleuka, ja eräs lempeä, vakava kuningas sai nimen Harmaaparta, koska hänen partansa hohti hopeisena kuin talvinen metsä.

Kuninkaan isä huokaisi. "Vitsit ovat kuin veitset, tyttäreni. Ne voivat leikata, jos niitä heiluttaa huolimattomasti. Ihmiset, joita pilkkaat, ovat jonkun rakkaita." Prinsessa pyöräytti silmiään, sillä hän uskoi, ettei hänen sanansa voisi satuttaa ketään.

Seuraavana kuukautena järjestettiin suuret tanssiaiset. Kaikki kuninkaat ja ruhtinaat kävivät tervehtimässä prinsessaa. Kun lempeä Harmaaparta kumarsi, prinsessa kuiskasi: "Parta kuin harja!" Hovi kikatti, mutta kuningas vain hymyili hiukan surullisesti ja toivotti prinsessalle onnea.

Kun sali tyhjeni, kuningas-isä nousi valtaistuimeltaan. "Tänään kuulitte minun lupaukseni. Ensimmäinen, joka tänään portilla pyytää apua, saa sinut vaimokseen. Ehkä näin opit, mitä sydämen lempeys on." Silloin ovelle koputti kulkurisoittaja, viulu kainalossaan ja hymy varovaisena. Hän ei pyytänyt paljoa – vain ruokaa ja lämpöä. Kuningas kertoi lupauksesta. Soittaja katsoi prinsessaa: "Vain jos itse suostut, neito." Prinsessa tunsi poskensa kuumenevan. Hän muisti isänsä sanat. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän nyökkäsi. "Suostun. Mutta minusta tulee oppilas, en koriste."

Häät olivat yksinkertaiset: lauluja, leipää ja teetä. Linnan portit sulkeutuivat, ja prinsessa lähti soittajan kanssa maailmalle. He kulkivat metsien halki mökille, joka oli pieni kuin linnunpesä. Siellä ei ollut palvelijoita, vain takka, kattila ja aurinkoinen ikkuna.

Ensimmäisenä aamuna prinsessa yritti keittää puuroa. Se tarttui kattilan pohjaan kuin tarra. Hän yritti lakaista, mutta luuta lennätti pölyt ilmaan. Soittaja ei nauranut pilkallisesti. Hän opetti, miten kattilaa liotetaan ja miten luuta tanssii lattialla. Prinsessa opetteli pyykkäämään, paikkaamaan ja sytyttämään tulen. Joka päivä hän oppi vähäsen lisää.

Kun rahat olivat vähissä, soittaja ehdotti: "Kokeile myydä korikauppiaalle punomiasi pannunalusia. Sinulla on nopeat sormet." Prinsessa yritti, mutta hänen punoksensa hajosivat kuin puroon heitetty jää. Sitten hän maalasi saviruukkuja kirkkailla väreillä ja lähti torille. Kaunis sotilas ratsasti ohi, hevosen kaviot kilisivät. Säikähtänyt hevonen hypähti, ja ruukut särkyivät helähdellen kiveykselle. Prinsessaa itketti. Soittaja nosti hajonneen sirpaleen ja ojensi sen hänelle: "Kaikki mikä särkyy, ei ole silkkaa tappiota. Sirpaleet kertovat, että uskalsit yrittää."

Läheisessä linnassa, naapurikuningaskunnassa, tarvittiin käsipari keittiöön. Prinsessa pyyhki kyyneleet ja haki paikkaa. Hän kertoi osaavansa oppia nopeasti. Pian hän sekoitti kastikkeita, liotti kattiloita ja kantoi tarjottimia iloisesti puhisten. Hän kiitti leipurimestaria, joka neuvoi, kuinka leipä koputeltaessa vastaa ontosti, kun se on valmis. Hän oppi kuuntelemaan, auttamaan ja pyytämään apua.

Eräänä iltana linnaan saapui kutsu: Kuningas Harmaaparta piti juhlat. Keittiössä oli kiire, ja prinsessa sai tehtäväkseen viedä hedelmämaljoja saliin. Musiikki kupli, kynttilät loistivat. Prinsessa asteli hiljaa käytävällä ja kurkisti juhlasaliin. Hän näki loistavia pukuja, hopeisia lautasia – ja myös heitä, joita hän oli ennen nauranut. Hänen poskensa punehtuivat muistosta.

Yhtäkkiä saliin astui kuningas Harmaaparta itse. Hän oli pitkä, katse lempeä ja viitta tummansininen kuin tähtiyö. Hän tuli keittiönovelle päin, kuin olisi etsinyt juuri häntä. "Neiti Tarjotinkahva", hän sanoi hymyillen. "Saisinko tämän tanssin?" Prinsessa hätkähti. "Minä olen vain palvelija." "Palvelijakin voi tanssia, jos jalat niin tahtovat", kuningas vastasi, ja hänen äänensä oli lämmin.

He tanssivat muutaman askeleen, kunnes prinssan jännitys sai hänet kompastumaan helmaansa. Hedelmiä vieri lattialle kuin sateen jälkeisiä kastepisaroita. Salissa tirskahdeltiin. Prinsessa muisti, miltä nauru oli tuntunut muiden kasvoilla – terävältä. Nyt se pisteli häntä itseään. Hän kumarsi anteeksipyytävästi ja juoksi keittiön varjoon.

Käytävässä odotti kulkurisoittaja. Vaan ei – hänen askeleensa olivat kuninkaan, ja hänen hartioillaan lepäävä viitta kertoi totuuden. Hän kumarsi syvään. "Anna anteeksi. Minä olen Kuningas Harmaaparta. Olin myös se soittaja, jonka kanssa lähdit mökkiin, se, joka opetti sitomaan esiliinan ja sytyttämään tulen. En halunnut nöyryyttää sinua. Halusin, että näkisit itse, millainen sydämesi on, kun se saa kasvaa. Halusin myös oppia, kuka sinä olet, kun hopea ja silkki riisutaan."

Prinsessan silmiin nousi kyyneleitä, mutta ne eivät olleet pelkkiä surun kyyneleitä. "Minä olin julma, kun nauroin. Opin torilla, mökissä ja keittiössä, että jokaisella on oma tarinansa. Enkä halua koskaan enää käyttää sanoja veitsinä. Mutta miksi et kertonut totuutta heti?"

"Koska joskus sydän kuulee parhaiten, kun se kokee. Mutta pyydän anteeksi, että laitoin sinut ihmettelemään. Soittajaa esittäessäni yritin suojella sinua: sotilas, joka rikkoi ruukkusi, oli vartijani – hän piti huolen, ettei kukaan satuttanut sinua. Mökki oli minun, ja keittiön ovet avautuivat sinun sitkeytesi ansiosta." Kuningas kumartui ja laski viereen pienen, ehjän ruukun. "Tämä jäi talteen, kun harjoittelit. Se on kaunis, koska yritit."

Prinsessa hymyili varovasti. "Kiitos, että kerroit. Kiitos, että annoit minun oppia. Minäkin pyydän anteeksi – sinulta, isältäni ja niiltä, joita loukkasin. Haluan olla kuningatar, joka kuuntelee, auttaa ja nauraa niin, että kaikkien on hyvä olla."

Silloin salin ovet avautuivat, ja kuningas-isä astui sisään. Hän oli saanut kutsun ja nähnyt tyttärensä työskentelevän keittiössä. "Lapseni", hän sanoi silmät kosteina, "olen sinusta ylpeä."

Seuraavana päivänä koko valtakunta juhli. Ei vain morsiamen pukua tai kuninkaan viittaa, vaan ystävällisiä sanoja, reiluja pöytiä ja sitä, että jokainen sai tanssia. Keittiön väki oli kunniapaikalla, ja prinsessa – nyt kuningatar – kiitti heitä nimeltä ja lupasi, että hovin ovet pysyisivät auki oppimista varten.

Siitä lähtien nauru linnassa ei pistänyt, vaan kohotti. Ja jos joku melkein kaatui tanssissa, toinen ojensi käden ja sanoi: "Ei hätää. Otetaan uusi askel."