Korppi ja joutsen

Metsän reunassa asui korppi. Sen höyhenet olivat mustat kuin yö ja kiiltävät kuin märkä kivi. Korppi piti korkeista puista ja tuulen laulusta. Silti sen mielessä kutitteli ajatus: miltä tuntuisi olla ihan valkoinen?

Eräänä aamuna korppi lensi järvelle. Vesi kimalteli kuin sata pientä peiliä. Järvellä ui joutsen, suuri ja rauhallinen. Sen höyhenet hohtivat niin valkoisina, että korppi melkein siristi silmiään.

“Oletpa kaunis,” korppi sanoi ujosti. “Miten sinusta tuli noin valkoinen?”

“Minä olen syntynyt tällaiseksi,” joutsen vastasi lempeästi. “Vesi on kotini, mutta se ei muuta värejä.”

Korppi nyökkäsi, mutta ajatus ei jättänyt sitä rauhaan. “Jos pesen höyheni tarpeeksi, ehkä minustakin tulee valkoinen. Alan elää niin kuin joutsen.”

Se räpäytti siipiään, pulikoi, sukelsi ja roiskutti. Järvi oli kylmä, ja vedenpinta kutitti höyheniä. Korppi pesi ja pesi. Se sukelsi niin syvälle kuin uskalsi. Kun se nousi pintaan, se katsoi peilikuvaansa. “Vieläkin musta!” se huokaisi.

“Varo vilustumasta,” joutsen sanoi ystävällisesti. “Sinun paikka on myös puissa.”

“Yritän vielä,” korppi vastasi päättäväisenä. Se päätti syödä niin kuin joutsen. Se maistoi pitkiä vihreitä korsia. Ne maistuivat märältä ja oudoilta. Vatsa kurisi. Korppi kaipasi metsän marjoja, pähkinöitä ja pieniä rapisevia herkkuja, joita se osasi etsiä.

Päivät kuluivat. Korppi nukkui järven rannalla, missä tuuli puhalsi suoraan selkään. Yö oli viileä ja märkä. Siivet tuntuivat raskailta. Se yritti seistä matalassa vedessä niin kuin joutsen, mutta jalat tärisivät. Silti korppi ajatteli: “Kunhan vain pesen vielä vähän lisää.”

Aamulla joutsen ui vierelle. “Ystävä hyvä,” joutsen kuiskasi, “sinun höyhenesi ovat kauniit jo nyt. Musta kiiltää auringossa. Metsä tarvitsee sinun laulusi.”

Korppi oli väsynyt ja nälkäinen. Se katsoi jälleen veteen. Tällä kertaa aurinko laski, ja taivas muuttui helakanoranssiksi. Veden pinnalla näkyi korpin peilikuva tummaa iltaa vasten. Sen siivissä välähtivät punaiset ja siniset sävyt, ihan kuin pienet tähdet olisivat syttyneet mustaan yötaivaaseen.

“Minun höyheneni… ne ovatkin kauniit omalla tavallaan,” korppi kuiskasi. Se hengitti syvään. Vesi oli kaunista. Joutsen oli kaunis. Ja silti korppi oli korppi, juuri sellaisena kuin sen pitikin olla.

“Kiitos, että yritit auttaa,” korppi sanoi joutselle. “Minä taidan palata kotiin.”

“Hyvää matkaa,” joutsen vastasi. “Lennä kevyesti.”

Korppi levitti siipensä ja nousi taivaalle. Se lensi takaisin kuusten latvoihin, missä tuuli humisi turvallisesti. Metsä tervehti sitä tuttuina tuoksuina. Korppi söi vatsansa täyteen ja tunsi voimiensa palaavan.

Illalla korppi kertoi tarinansa muille linnuille. “Yritin olla kuin joutsen,” se sanoi. “Mutta järvi on joutsenten koti. Minun kotini on metsä. En muuttunut valkoiseksi, mutta opin näkemään, miten kauniisti musta voi kiiltää.”

Linnut nyökyttelivät. Tuuli kuljetti korpin syvän raakunnan kauas. Se ei ollut enää surullinen ääni, vaan vahva ja iloinen. Korppi oli löytänyt paikkansa.

Ja jos joskus järveltä kantautui joutsenten laulua, korppi vastasi kohteliaasti puunlatvasta. Molemmat tunsivat olevansa oikeassa paikassa, omassa värissään, omalla tavalla kauniita.