Koira ja varpunen

Vanhan kaupungin laidalla eli köyhä suutari ja hänen uskollinen koiransa. Suutari rakasti koiraa, mutta leipää oli niin vähän, että molemmille ei riittänyt. Eräänä aamuna suutari silitti koiran korvaa ja kuiskasi: "Etsi onnesi, ystävä. Toivon, että maailma on sinulle lempeä." Koiran häntä heilahti hitaasti, ja se lähti tielle nälkäisenä mutta toiveikkaana.

Tien varrella, koivun oksalla, istui varpunen. Se kallisti päätään ja näki koiran laahaavan tassujaan. "Miksi kuljet noin surkeana?" varpunen piippasi.

"Olen nälkäinen ja yksin", koira vastasi. "Mutta en halua keneltäkään varastaa enkä pure kättä, joka minua ruokkii."

Varpunen pudotti maahan leivänmurusen. "Minä tunnen hyväsydämisen leipurin, joka ripottelee murusia ikkunalaudalle. Ja lihakauppias säästää joskus koirille luita. Tule, autan sinua."

Niin varpunen lensi edellä ja koira kulki perässä. Leipuri hymyili, kun varpunen nokki muutaman murun lattialta ja pudotti ne koiran eteen. Lihakauppias heilautti kättään ja antoi ison luun. Koira söi, nuolaisi kuonoaan ja tunsi lämpöä rinnassaan.

"Miten voisin koskaan kiittää?" koira kysyi.

"Ole ystävä", varpunen vastasi. "Minä olen pieni ja nopea. Sinä olet rohkea ja vahva. Matkataan yhdessä niin kauan kuin tuuli kantaa meitä eteenpäin."

He jatkoivat polkua pitkin, pellot kimmelsivät, ja taivaanreunassa välkkyi ilta. Koira ja varpunen puhuivat siitä, miten suuri maailma on ja kuinka paljon hyvää siihen mahtuu, jos pitää silmät ja sydämen auki.

Seuraavana päivänä he saapuivat leveälle tielle. Sieltä kuului renkaiden kolinaa ja hevosten kavioiden kopse. Rikkaan ajomiehen vaunut lähestyivät, lavalla tynnyri ja laatikoita. Ajomies huusi: "Pois tieltä!"

Varpunen lehahti ilmaan ja piippasi: "Varo, ystävä! Sivuun!" Koira hypähti, mutta ajomies iski ruoskalla ja hoputti hevosia kovempaa. Vaunut kaartoivat suoraan koiraa kohti. Renkaat viuhuivat liian läheltä, maa tömähti, ja kaikki hiljeni.

Koira makasi liikkumatta tien reunassa. Varpunen laskeutui sen viereen, pieni rinta väristen. "Ystäväni", se kuiskasi. Tuuli pysähtyi, tai siltä se tuntui. Varpusen silmissä kipinöi suru, joka muuttui päättäväisyydeksi.

Varpunen lensi vaunujen perään. Se istui tynnyrin hanan viereen ja nokki varovasti. Tip, tip, tip—juoma alkoi tihkua. Pian se lorisi. Ajomies vilkaisi taakse, näki pienen linnun ja huitaisi kepillä. Hän osui tynnyriin, ei lintuun, ja koko juoma vyöryi maahan kuin punainen puro.

"Sinä pikkupaholainen!" ajomies huusi. Varpunen lehahti korkeammalle, aivan hevosten eteen, ja piippasi terävästi. Hevoset säikähtivät, polkivat ilmaa ja kääntyivät sivuun. Vaunut kolisivat ojaan ja pysähtyivät tömähtäen. Laatikot lensivät, mutta hevoset jäivät ehjiksi, vain pöly nousi pilveksi.

Ajomies kompuroi ylös, kasvot punaisina vihasta ja häpeästä. "Minä nappaan sinut!" hän karjui ja lähti juoksemaan varpusen perään. Mutta pieni lintu oli aina askeleen edellä, siiveniskun päässä, paikassa johon mies juuri ei ylettynyt.

Iltaan mennessä ajomies saapui kotiinsa, vaatteet likaisina, kädet täristen. Varpunen lensi sisään avonaisesta ikkunasta ja istahti hyllyn reunalle.

"Pois sieltä!" mies ärjäisi. Hän tarttui kippoon heittääkseen, mutta varpunen hypähti sivuun. Kippo halkesi lattiaan. Varpunen lehahti kattoparrulle. Mies kaappasi kepin, huitaisi, ja pudotti kattolyhdyn. Kipinät sinkoilivat, onneksi lähellä oli vettä ja tuli tukahtui ämpärilliseen. Vaimo juoksi paikalle ja huusi: "Lopeta! Rikot kaiken!"

"Se lintu pilkkasi minua!" mies kailotti, mutta juuri siinä hetkessä varpunen heläytti kirkkaan piipahduksen, joka kuulosti enemmän totuudelta kuin pilkalta: "Kun satutit viatonta, satutit myös itseäsi."

Naapurit kurkistivat ovelta. He olivat kuulleet metelin ja nähneet tienvarressa makaavan koiran. "Meillä on laki ja tapa: eläimiä ei saa kohdella julmasti", sanoi kylän vanhin. "Kerro, mitä tapahtui."

Ajomies katsoi kättään, joka vieläkin puristi turhaan keppiä. Hän muisti hetken tien varressa, ruoskan viuhahduksen, koiran katseen. Pää painui alas. "En malttanut mieltäni. Hoputin, vaikka olisi pitänyt odottaa."

"Silloin hyvitys on tehtävä", sanoi vanhin. "Korjaat, mitä rikoit: vaunusi, kotisi ja ennen kaikkea tapasi. Kannanat vettä eläimille tallilla, autat paranemaan sen, minkä rikkoi vihasi. Ja pyydät anteeksi."

Ajomies nielaisi ja nyökkäsi. Hän vei hevosille vettä, silitti niiden kaulaa ensimmäistä kertaa vilpittömästi. Hän korjasi naapurin särkyneen aidan, jonka vaunut olivat kaataneet, ja pyysi joka ovelta anteeksi meteliä ja pikaisuuttaan. Hän kävi tien varressa, missä pieni kumpu oli noussut koiran lepopaikalle. Hän laski sinne kukan. "Anteeksi", hän sanoi hiljaa.

Varpunen istui koivussa ja katsoi. Se muisti ystävänsä ja suru nipisti yhä. Mutta se näki myös, miten miehen hartiat eivät olleet enää kovat kuin kivi, vaan painuneet pehmeämmiksi. Varpunen lensi alas, pudotti pienen höyhenen kummulle ja nokki siihen talteen säästämiään siemeniä.

"Tässä on leposija ja puutarha", varpunen kuiskasi. "Tuuli kantaa siemenet maahan, ja ensi keväänä täällä kasvaa ruohoa ja kukkia."

Ajomies nosti katseensa. "En voi muuttaa eilistä", hän sanoi, "mutta voin muuttaa huomisen." Varpunen kallisti päätään, eikä sanonut enempää. Kaikki oleellinen oli jo lausuttu.

Siitä päivästä lähtien ajomies opetteli kärsivällisyyttä. Hän pysäytti hevoset, kun polulla kulki pieni tai hidas. Hän oppi, että voima ei ole ruoskassa, vaan kädessä, joka osaa odottaa. Ja kylä muisti tämänkin tarinan: miten pieni lintu puolusti ystäväänsä ja miten kova sydän voi pehmetä, kun kuuntelee oikeuden kuisketta.

Kun kevät viimein tuli, tien varressa kukki keltainen kukka. Varpunen lauloi sen yllä kirkkaasti, ja vaikka koira ei enää vastannut, sen muisto seurasi laulua kuin aurinkoista polkua pitkin. Ja tuuli, joka kerran pysähtyi, liikahti taas ja kantoi laulun kauas, niillekin, jotka vielä opettelivat näkemään heikoissa vahvuuden.